Miten jaksaa, jos äitiydestä ei saa koskaan sanoa mitään negatiivistä?

Mun mielestä on ainakin terapeuttista heittää kavereiden kanssa joskus tosissaan, joskus leikillään, miten rankkaa vanhemmuus on. Parjata milloin mitäkin, sotkuista kotia ja villejä lapsia. Ts. vertaistukea.

Mutta kaveripiirissämme on äiti, jonka mielestä perhe-elämästä, lasten valvomisesta, eikä mistään vastaavasta saa sanoa mitään negatiivista. Hän ei salli edes lasten isän sanovan, että lapsi voisi vaikka nukkua tällä kertaa pidempään.... Onko tämä juuri sitä, että odotukset äitiydestä on niin valtavat, että niistä pidetään sitten kiinni kynsin hampain?