Lue keskustelun säännöt.
Jee jee jee! Meidän tarjous hyväksyttiin, me saatiin oma koti!!!
02.07.2007 |
Eli siis taustaa (ei haittaa, vaikkei ketään kiinnostakaan): Olen yh (täysi sellainen, ei bioisää kuvioissa), ja useampi vuosi asuttu lapsen kanssa vuokralla pienessä kaksiossa Helsingissä. Olen opiskellut, kituutellut, venytellyt penniä ja hermoja. On ollut yksinäistä ja välillä aika rankkaakin.
Ja nyt kuin ihmeen kaupalla kaikki alkaa järjestyä. Valmistun ensi syksynä opinnoistani (gradu tehty, mutta tiettyjä opintoja vielä jäljellä) ja nyt jo alkuvuodesta sain hyvän ja mieluisan työpaikan, joka todennäköisesti muutetaan vakipaikaksi täydellä palkkauksella, kunhan saan paperit ulos yliopistolta. Olen seurustellut kolme vuotta ihanan miehen kanssa, joka on ottanut sekä minut että lapseni täysin sydämeensä ja integroitunut meidän pieneen perheeseen ihan täysvaltaiseksi toiseksi vanhemmaksi. Lapsi rakastaa ja ihailee miestä, ja päin vastoin. Vuosi ollaan nyt törmäilty kaikki kolme tässä pikkuruisessa kaksiossa ja odotettu lähinnnä minun työllistymistäni, ja nyt vihdoin saimme siis oman yhteisen kodin, ja vieläpä juuri siltä alueelta, josta halusimme.
En osaa uskoa tätä onnea! Ihana lapsi, ihana parisuhde, mieluisa työ ja nyt ihan oikea pieni perhekoti, meidän perheen koti! Minusta tuli sittenkin ihan oikea aikuinen ja minun lapseni sai perheen ympärilleen! Voi tätä onnea!
Kommentit (5)
Tulipa iloinen olo puolestasi, vaikka oletkin täysin tuntematon minulle:) Ihanaa kun vaikeiden aikojen jälkeen elämä järjestyy, nyt on sinun aikasi saada nauttia elämästä yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa! Toivotan onnea ja paljon rakkautta elämääsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin kahden lapsen yh ja nykyisen miehen kanssa kovasti suunnitellaan oman talon ostoa.
Voisin kertoilla enemmänkin kaikista mahdollisista vaikeuksista matkan varrella: sotkuisesta erosta lapsen bioisän kanssa heti lapsen syntymän jälkeen (siihen liittyi pettämistä, valehtelua ja ties mitä), lapsen sairaudesta taaperoiässä, omasta loppuunpalamisestani, rahavaikeuksista jne, mutta pääpointti tässä on se, että elämä hymyilee taas. Eikä se johdu pelkästään siitä, että kaikki on nyt päälisin puolin hyvin...Jo ennen nykyistä suhdetta aloin nousta sieltä pohjamudista, joihin vajosin eron ja lapsen sairauden myötä. Ja siitä sitten vain askel kerrallaan, pienin askelin, rämmin eteenpäin. Ja jossain vaiheessa sitä taas huomasi hyvien asioiden alkavan kasaantua ihan samalla tavalla kuin se paskakin kasaantuu vaikeissa elämäntilanteissa. Ja sitten sitä huomasi olevansa oikeastaan aika onnellinen kaikesta joka päivä ja katsovansa tulevaisuutta jälleen optimistisesti.
Ja nyt sitten elän sitä valoista jaksoa, ja muistan kyllä nauttia kaikin rinnoin joka päivä: Miehestäni, meidän hienosta suhteesta ja yhdessäolon ihanuudesta. Terveestä, reippaasta, rakkaasta lapsestani. Mielekkäästä ammatista, jonka eteen olen lukenut kirjapinoja yön pikkutunneilla kahvia kitaten ja purren hammasta tehnyt tentin toisensa perään, vaikka välillä tuntui ettei resurssit riitä edes arjen pyöritykseen. Ja nyt sitten vielä pienestä omasta asunnostamme, jota voin sisutaa ja laittaa meidän yhteiseksi KODIKSI.
En olisi kyllä joitakin vuosia sitten voinut uskoa, että joku päivä olen vielä näin onnellinen. Olin petetty ja pettynyt, kuolemanväsynyt, huolesta sairas, yksinäinen, onneton jne. Ilman lasta olisin varmaan ollut itsetuhoinen. Ja nyt herään joka aamu suupielet korvissa!
Kaikille niille, joilla elämä juuri nyt tökkii ja potkii päähän, ja jotka ovat masennuksen pohjamudissa, haluaisin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että JOSKUS se aurinko vielä paistaa teidänkin risukasaan, vaikka ette sitä juuri nyt jaksaisi uskoa! Että jaksakaa sinnitellä. Pikkuisin askelin eteenpäin.
ap
Minä olin kans yh raskaudesta lähtien, eikä bioisää kuvioissa. 3,5v olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa ja vuosi ollaan asuttu omassa kodissa :)