Huippu-urheilu ja "hukkaan mennyt" elämä
Onko muita, joilla on tunne että yhteen asiaan keskittyminen kunnianhimoisesti on vienyt puolet elämän parhaista vuosista?
Olen 31 ja havaihduin hiljan kuinka vähän olen lopulta tehnyt ja kokenut sen vuoksi, että olen kilpaurheillut lapsesta saakka. Koulun ja opintojen oheen en mahtunut juuri muuta kuin treenit, kisat ja suorittaminen.
Minusta tuntuu, että minusta on tullut jotenkin vaillinainen ihminen verrattuna muiden kokemuksiin. En edes oikein osaa edes elää normaalisti vaan kaikki on oudon vääristynyttä, se miten kontrolloin syömistä kunnon optimoinniksi, lasken viikon treenikertoja edelleen, stressaan unen määrästä ja laadusta, ja kiellän mielessäni syvät tunnepitoiset suhteet tai muiden huomioinnin..
Saakohan kukaan kiinni. Jotenkin hämmentää, että miksi minun elämä puskettiin tähän.