Pyysin tekoälyä kirjoittamaan romaanin

1. luku – Vieras nimi

Antti huomasi nimen torstaina kello 21.43.

Hän ei ollut etsimässä sitä. Ainakaan tietoisesti.

Elina oli jättänyt puhelimensa keittiön pöydälle mennessään suihkuun. Näyttö syttyi, kun viesti saapui. Antti istui olohuoneessa viinilasi kädessään ja katseli televisiota, jonka ääntä hän ei ollut kuunnellut ainakaan puoleen tuntiin.

Näytöllä luki:

Oli mukava nähdä sinua tänään. Olisin halunnut, että ilta olisi jatkunut pidempään.

Viestin lähettäjä oli Markus.

Antti laski lasin pöydälle.

Hän ei koskenut puhelimeen. Hän ei tarvinnut siihen edes syytä. Viesti oli siinä, näkyvissä, kuin joku olisi asettanut sen tarkoituksella hänen eteensä.

Markus.

Nimi ei merkinnyt hänelle mitään. Ja juuri siksi se merkitsi yhtäkkiä kaikkea.

Suihku lakkasi kohisemasta.

Antti nousi ja meni keittiöön. Hän otti jääkaapista vesipullon, joi suoraan pullonsuusta ja yritti ajatella jotakin muuta. Hän ajatteli työmaata, seuraavan päivän kokousta, keskeneräistä piirustusta. Sitten hän ajatteli Elinaa ja miestä nimeltä Markus.

Kun Elina tuli olohuoneeseen, hiukset märkinä ja vaalea kylpytakki ympärillään, Antti katsoi häntä tavalla, jota nainen ei heti tunnistanut.

– Onko kaikki hyvin? Elina kysyi.

– On.

– Näytät oudolta.

– Väsyttää vain.

Elina hymyili ja istahti sohvalle. Hän nojautui Anttiin ja laski päänsä tämän olkapäälle. Antti tunsi naisen ihon lämmön ja tutun shampoon tuoksun.

Hän olisi halunnut kysyä heti.

Kuka Markus oli? Missä he olivat tavanneet? Miksi mies kirjoitti tuolla tavalla? Miksi Elina ei ollut kertonut hänestä?

Sen sijaan Antti silitti Elinan hiuksia.

– Mitä teit tänään? hän kysyi.

– Kävin lounaalla.

– Kenen kanssa?

Elina nosti päänsä.

– Yhden vanhan ystävän.

– Miehen?

Kysymys tuli ulos liian nopeasti.

Elina katsoi häntä hetken.

– Miksi kysyt?

– Ihan muuten vain.

– Antti.

– Mitä?

– Sinä et kysy koskaan ihan muuten vain.

Antti hymyili, mutta hymy tuntui vieraalta hänen kasvoillaan.

– No, kerro sitten.

Elina nousi sohvalta ja haki keittiöstä puhelimensa. Hän vilkaisi näyttöä. Antti näki, kuinka hänen ilmeensä muuttui aivan vähän.

Vain sekunnin murto-osaksi.

Mutta Antti näki sen.

– Markus, Elina sanoi.

– Niin?

– Vanha opiskelukaveri. Emme ole nähneet vuosiin.

– Ja nyt näitte?

– Niin.

– Kahdestaan?

Elina huokaisi.

– Antti, me kävimme syömässä. Siinä kaikki.

Siinä kaikki.

Antti huomasi tarttuvansa juuri noihin sanoihin. Ihminen sanoo siinä kaikki silloin, kun hän haluaa vakuuttaa, ettei ole mitään muuta. Mutta miksi vakuuttaa, jos mitään epäilyttävää ei ole tapahtunut?

Hän ei sanonut tätä ääneen.

Myöhemmin yöllä Elina nukahti nopeasti. Antti makasi selällään ja katseli kattoa. Kadulta kantautui yksittäisten autojen ääniä.

Hän käänsi päätään ja katsoi Elinaa.

Nainen nukkui rauhallisesti.

Antti mietti, oliko Markus nähnyt saman ilmeen Elinan kasvoilla ravintolassa. Oliko mies koskettanut hänen kättään? Oliko Elina nauranut samalla tavalla kuin heidän ensimmäisillä treffeillään?