Miksi jotkut ihmiset ovat ylihuolehtivaisia? Tunnetko ketään sellaista?

Yhden taidan tietää, meidän mammapiiristä. Aikamoinen hössöttäjä, huolehtiva ja " pirujen seinille maalaaja" .

Jonkin verran yli-huolehtivaisuus taitaa liittyä tietämättömyyteen.

Äiti aikoinaan antoi meille lapsille " paljon liikkumavaraa" , toisin sanoen tosi höllät rajat. Ei myöskään kattonut paljon perään. satutin itseni pienenä monta kertaa todella pahasti (isoja tikkauksia, useampia murtumia, pahoja ruhjeita yms.) Kaipa tästä on jäänyt joku jälki mieleen, että yritän sit vimmasena varjella omia lapsia. Vieläkin muista, miten tapaturmat oli tosi kivuliaita=(

Ylihuolehtivuus voi johtua ihan mistä vain! Turha siitä on hakea taustalta mitään yhtä ja ainoaa nimittäjää.



Itse koen, että en ole ylihuolehtiva, mutta se johtuu aktiivisesta pyrkimyksestä eroon turhan stressaamisesta ja pessimistisestä elämänasenteesta.



Kotona oma äitini (nyt jo 73-vuotias) opetti minulle asenteen, että aina pitää varautua pahimpaan, niin ei sitten ylläty ikävästi, jos todellakin käy huonosti. Mutta tuolla lailla tärvää elämässään ihan kamalasti energiaa turhan pelkäämiseen, joten pyrin sitkeästi eroon äitini esimerkistä ja välttämään sen siirtämisen lapsilleni.



Joten: ylihuolehtivuus voi johtua siitäkin, että ihminen on kasvatettu pelkäämään ja ylivarautumaan kaikkeen mahdolliseen. Toki se voi olla epäluottamusta muihin ihmisiin, mutta myös ylipäänsä pessimismiä kohtalon suhteen. Ja pelkoa sen suhteen, miten itse pärjää, jos tulee tiukka tilanne.



Ihmisen tyhmyyttä tai tietämättömyyttä nyt tuskin voi pitää ylihuolehtivuuden taustalla! Pikemminkin se on niin, että " tieto lisää tuskaa" ! Jos ei tiedä pelätä jotakin, ei pelkää.

Olen ollut osallisena kuolemaan johtaneessa liikenneonnettomuudessa, kuollut oli tuttavani. Pelkään, että joudun uudestaan kokemaan sen fyysisesti murskaavan tunteen, kun ymmärtää että jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Että asiat eivät palaa ennalleen. Ja sen lamaantumisen, jonka takia ei kykene nousemaan sängystä seuraavina päivinä. Pelkään, että joudun kokemaan sen uudestaan, pahemmin, siten, että kyseessä olisi joku lapsistani, eikä minulle " pelkkä" tuttava, joka oli jo tarpeeksi kamalaa.



Ihmiskeho on hauras, ja siihen tulee myös helposti pysyviä vammoja. En halua, että lapseni koheltavat siten, että saavat jotain pysyviä vammoja, se on turhaa. Joskus musta tuntuu että ihmiset eivät ehkä tajua kuinka helposti niin voi käydä, jos ei omalle kohdalle ole sattunut.



En oikein tiedä, miksi joku sanoi että tietämättömät ovat ylihuolehtivaisia. Minusta tietämättömät ovat niitä, jotka ottavat turhia riskejä.

Se on opittu reagoimistapa maailmaan, asioihin ja ihmisiin - sitä leimaa epäluottamus ja pelko hallinnanmenetyksestä. Siten se on seurausta ihmisen varhaislapsuuden kasvuolosuhteista.

8

Vierailija:

Äiti aikoinaan antoi meille lapsille " paljon liikkumavaraa" , toisin sanoen tosi höllät rajat.

Ja minulla on raivostuttavan ylihuolehtiva, ylisuojeleva äiti joka ei ikinä antanut mitään tehdä ettei VAAN mitään satu, ettei VAAN mee jalkaan tikku hauraalle pienokaiselle joka menee rikki jos jotain ikävää tapahtuu... Itsessäni samoja ärsyttäviä piirteitä, joita vastaan taistelen kynsin hampain. Huolestun aina ja kaikesta, muut (aikuiset) ihmiset mukaanlukien.

tuntuu välillä olevan joka asiassa ylihuolehtiva. Lapset ei saanut olla hiekkalaatikon sisäpuolella vaan piti sieltä laitojen takaa varovasti tehä kakkuja, hirveä hössötys jos joku lapsista vähän kaatui. Nyt niiden lapset itkee pienestäkin kolahuksesta tai naarmusta. Itse olen siinä suhteessa aika rento, tietenkin säikähdän ja yritän estää ettei vahinkoja pääse tulemaan mutta pienestä asti jos lapsi kupsahtaa ja ei itke niin olen sanonut " oho, ei haittaa tms.." toki lohdutan ja hellin jos lapsele paha mieli tulee kolhusta mutta se että ei aina tartte alkaa itkemään jos vähän hiekkaa tulee paidan helmaan ym..

Palautetta tuli näköjään sen verran ;-)



Eli puhuin tästä yhdestä tuntemastani tyypistä!



Hän on aika suppeakatseinen ja tietämätön monesta asiasta. Hän vain erottuu todellakin joukostamme (mammapiiri) jatkuvalla lapsestaan hössöttämisellä ja huolehtimisella. Hänen kohdallaan (lapsen käytös, sairastumiset yms) yli huolehtivaisuus näyttää liittyvän osin siihen tietämättömyyteen.



Samaa mieltä olen toki osittain siitä että " tieto lisää tuskaa" . Se on sitten toinen stoori.



2

Juuri samat piirteet äitissä ja minussa. =)

Vierailija:

Ja minulla on raivostuttavan ylihuolehtiva, ylisuojeleva äiti joka ei ikinä antanut mitään tehdä ettei VAAN mitään satu, ettei VAAN mee jalkaan tikku hauraalle pienokaiselle joka menee rikki jos jotain ikävää tapahtuu... Itsessäni samoja ärsyttäviä piirteitä, joita vastaan taistelen kynsin hampain. Huolestun aina ja kaikesta, muut (aikuiset) ihmiset mukaanlukien.

asioita kuuluu tehdä tai " valmentanut" lapsia pärjäämään. On hiukan reppana itsekin, tiukan paikan tullen tukeutunut aina lapsiinsa. On tukahduttanut lapsensa eikä todellakaan rohkaissut.

Vierailija:

Väittäisin ylihuolehtimisen johtuvan ahdistushäiriöstä, joka taas on seurausta turvattomasta kiintymyssuhteesta. Se on opittu reagoimistapa maailmaan, asioihin ja ihmisiin - sitä leimaa epäluottamus ja pelko hallinnanmenetyksestä. Siten se on seurausta ihmisen varhaislapsuuden kasvuolosuhteista.

Minä tunnustan olevani hieman liian ylihuolehtivainen lapsistani. Ja nämä sinun luettelemasi asiat ei ainakaan minuun liity millääntavalla.

Minulla ei ole koskaan ollut turvattomia kiintymyssuhteita, päinvastoin. Ja en ole epäluottavainen paitsi ihmisiä kohtaan jotka ovat joskus pettäneet luottamukseni. Enkä ole hallitseva ihminen eli en pelkää sen menettämistä.

Minusta tämä ylihuolehtivaisuus liittyy kyllä ihmisen luonteeseen, ei se ole sen kummempi trauma tai muutakaan kamalaa lapsuudesta.

Täälä edellä joku sanoi että ylihuolehtivaisuus johtuu tietämättömyydestä. Minusta taas juuri päinvastoin. Tästä esimerkkinä se, että en anna lasteni pomppia tramboliinilla ja siksi että työssäni näen päivittäin useita onnettomuuksia ja vahinkoja jotka ovat sattuneet tramboliinilla. En halua niitä lasteni kohdalle, sen verran ikäviä ovat. Tietty ne voi sattua ihan missä vaan, mutta silti.

Ja tämä ärsyttää joskus joitakin ystäviäni. Tosin HE ovat tietämättömiä eivätkä ole koskaan vaivautuneet kysymään minulta miksi olen tällainen.



Noh, minulla on nopea aineenvaihdunta. Sokerit heittelevät helposti, mikä tekee minusta levottoman. En yksinkertaisesti kykene pysymään paikoillani jos verensokeri alhaalla. Puran tuon pahan olon hössöttämällä ja heilumalla ympäriinsä, myös ylihuolehtimalla, puhumalla paljon. Kun muistan syödä tai puolisoni iskee leivän suuhun, rauhoitun. Näin oli siis nuorempana. Nykyisin pidän itsestäni parempaa huolta ja syön useammin sekä kuitupitoista ravintoa mahdollisimman paljon.



Lapsen kanssa olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään kierroksia ja olemaan lunki mamma etten tartuta levottomuuttani. Toki ennakoin vaaratilanteet, mutta se on minusta ainoastaan viisautta, ei ylihuolehtimista.