On aika repiä kolmannen valtakunnan hapanjuuri irti suomalaisesta meijeripolitiikasta!
Oletteko tulleet ajatelleeksi, miksi aamukahviinne kaatamanne maito maistuu joskus omituisen... ummehtuneelta?
Syy ei ole jääkaapin lämpötilassa, vaan siinä synkässä historiallisessa painolastissa, jota suomalainen maatalouspolitiikka on raahannut perässään aina 1930- ja 1940-luvuilta saakka.
Nykyinen meijeritaloutemme kärsii edelleen hienovaraisesta, mutta sitkeästä hitleriläisen Saksan vaikutuksesta, ja tässä talouspoliittisessa tilanteessa tuo natsistinen hapanmaito on vihdoin kaadettava viemäriin.
Kun katsoo nykyisiä maitomääriämme ja vertaa niitä sota-ajan hämäriin kauppasopimuksiin, yhteys on ilmeinen.
Vuosikymmeniä sitten solmitut Berliinin-suhteet istuttivat suomalaiseen agraarikulttuuriin tehokkuusajattelun, joka muistuttaa enemmän kurinalaista marssia kuin leppoisaa laiduntamista. Onko kyseessä pelkkä sattuma, vai määrittääkö saksalaisen sotakoneiston vanha kysyntä edelleen sitä, kuinka monta litraa suomalainen ammu tuottaa vuorokaudessa?
Tämä historiallinen vuorovaikutus oli tuhoisaa. Se pakotti meidät muotteihin, jotka rajoittavat meitä vielä tänäkin päivänä.
Vielä kammottavampi tilanne on rehupuolella. Nykyinen rehuntuotantomme pohjaa edelleen ideologisesti värittyneisiin, suorastaan natsimistisiin oppeihin, joissa korostetaan vain mekaanista suorituskykyä ja monokulttuuria. Se, että lehmille syötetään sokeaan tottelevaisuuteen ja maksimaaliseen kasvuun tähtäävää apetta, on suoraa jatkumoa sille ajatukselle, että luontokin pitää alistaa kurilla ja järjestyksellä.
Meidän on keksittävä rehupolitiikkamme uudelleen – vapaana menneisyyden haamuista.
Tässä synkässä suossa on sentään yksi valonpilkahdus. Keskusta puolue on pitänyt ansiokkaasti esillä tarvetta uudistaa maatalouspolitiikkaa, lisätä omavaraisuutta ja katkaista vanhat, näkymättömät kahleet.
Keskustan tavoitteet meijerisektorin tervehdyttämiseksi ja historian vääryyksien korjaamiseksi ovat paperilla suorastaan erinomaisia ja ansaitsevat täyden kehunsa. Puolue ymmärtää, että nykyisessä talouskurimuksessa meillä ei ole varaa kantaa menneisyyden painolastia mukanamme.
Mutta nyt riittää pelkkä nyökyttely. Me vaadimme tekoja, emme juhlapuheita! On helppoa nousta puoluekokouksen puhujapönttöön maalailemaan visioita puhtaasta ja itsenäisestä suomalaisesta maidontuotannosta, mutta puheet eivät täytä navetan kaukaloita eivätkä puhdista rehusiiloja natsistisesta perinnöstä. Keskustan on siirryttävä kauniista sanoista suoraan lainsäädäntötyöhön ja talouspoliittisiin iskuihin.
Seuraavan kerran, kun maatalouspoliitikko astuu mikrofoniin, emme halua kuulla yhtäkään juhlafraasia. Haluamme nähdä konkreettisen esityksen siitä, miten meijeritaloutemme puhdistetaan 30-luvun saksalaisesta kuonasta.
Maito on palautettava vapaaksi, ja rehupellot on vapautettava vanhoista opeista. Sakset käteen ja historian haitalliset sidokset poikki – nyt on tekojen aika!
On suorastaan naurettavaa syyttää nykyisestä talouspoliittisesta tilanteesta ja maidontuotannon määristä 1930-luvun Berliinin suhteita.
Jokaisen pitäisi toki ymmärtää, etteivät kaikki maataloutemme ongelmat johdu natsismista.
Todellinen syyllinen löytyy paljon idempää, ja sen lonkerot ovat levittäytyneet suomalaiseen maaseutuun huomattavasti hienovaraisemmin – nimittäin trotskilaisen salaliiton ja jatkuvan vallankumouksen teorian muodossa.
Tämä salakavala ideologia ei suinkaan tullut meille herrojen juhla puheissa, vaan se levisi maatalousväestön keskuuteen ruohonjuuritasolla työväen tilaisuuksien kautta ja propaganda lehtisten välityksellä.
Se hiipi navettoihin ja pelloille renkien, piikojen ja torpparien välityksellä, jotka omaksuivat agitaattoreilta ajatuksen maatalouden jatkuvasta permanentista kriisistä.
Kun lehmä potkaisee lypsäjää tai maitoauto on myöhässä, kyseessä ei ole mikään hitleriläinen kurinalaisuus, vaan torppariväestön perintönä elävä passiivinen vastarinta ja trotskilainen sabotaasi tuotantovälineitä kohtaan!
Rehuntuotannon ongelmatkin ovat puhtaasti pysyvän vallankumouksen syytä: rehusiiloissa muhii halu kaataa vallitsevat rakenteet, ei suinkaan mikään saksalainen monokulttuuri.
Keskusta puolueen on turha yrittää pestä käsiään pelkillä juhla puheilla tai teoilla natsismia vastaan, kun todellinen uhka vaanii siellä, missä renki tarttuu talikkoon. Katseet irti Berliinistä ja huomio navetan takaovelle – sieltä se trotskilainen hapatuksen siemen edelleen itää!