Koen hirveän huonoa omaatuntoa siitä, että jätin lapseni isän.

...siis meneekö koskaan ohi. Itse tein vastaavan 2,5 vuotta sitten eikä ole vieläkään mennyt ohi. Aina tulee mieleen " mitä jos sittenkin olisi pitänyt" ja että lapsellehan se kait olisi ollut parhaaksi. Sitten taas koitan muistaa miten vaikeaa meillä oli elää yhdessä, ja että nyt on paljon helpompi hengittää, mutta aina silti se tunne nousee taas jossai vaiheessa essin... :(

Pahaksi tekee tilanteen se että tajusin vasta 2kk sitten että mies olisi ollut minulle se oikea, että suhteellemme olisi voitu tehdä vielä vaikka mitä! Mies oli lottovoitto. :( Mutta nyt on jo liian myöhäistä. En usko että toivun koskaan tai koskaan annan itselleni anteeksi eroa, pahemmaksi asian tekee se että lapsetkin kärsii tästä erosta.

Jos tiedät että hän oli sulle lottovoitto, eikö sun kannattais olla sinnikäs ja yrittää saada miestäsi takaisin? Itsellä ei nimittäin ole sama tilanne, minulla on suurta epävarmuutta ja epäilys siitä, olisiko mies ollenkaan parmpi vaikka palaisimme yhteen. Olisiko kukaan oppinut mitään? Saman käsityksen sain ap:stä. Ja ainahan poikkeuksia lukuunottamatta lapselle olisi parasta että kasvaisi äidin ja isän kanssa yhdessä.

Itse olen siis aivan varma siitä, että lapseni isä oli täysin väärä mies minulle; sitä en epäile yhtään. Siltikin tuntuu välillä pahalta, mutta ehkä se kuuluu asiaan. Palata takaisin en haluaisi, vaikka lapsen puolesta surettaakin. Erosta on kulunut noin vuosi.





ap

Emme voi palata yhteen, mies on jo onnensa löytänyt(ainakin omien sanojensa mukaan) ja pitää varmasti tästä uudesta naisesta kiinni. Mieheni on/oli yhden naisen mies eli jos rakastuu pitää kiinni naisestaan vaikka mikä tulisi. Minä tein kumminkin niin suuren virheen etten odottanutkaan että mies antaisi sitä anteeksi, olen kai tämän katumuksen ja syyllisyyden ansainnut.