En ole koskaan ollut onnellinen

En minäkään. On toki ollut vastoinkäymisiäkin, mutta suurin syy "onnettomuuteeni" on kyky (?) ajatella asioita liian laajasta ja nähdä syy-seuraussuhteita. Ja ymmärtää. Olen ollut lapsesta asti todella tietoinen siitä mitä maailmassa tapahtuu ja se on tehnyt minut kyyniseksi. Olen toki ollut ja olen tyytyväinen elämääni. Mutta että olisin ollut onnellinen? Ehkä joskus pieniä hetkiä kun päässä ei menee miljoonaa ajatusta yhtä aikaa ja yksikään ihminen ei ahdista minua. Olen pyrkinyt kiitollisuuteen. Ensinnäkin kiitollisuuteen siitä, että olen elossa ja saanut elää tätä elämää yksin ja perheen kanssa. Toiseksi minulla on motivoiva työ, koti jne. Ehkä se onnellisuus joskus tulee kun ajattelu kääntyy kiitollisuuteen. Tai sitten ei. Aika mustaa välillä on. 

Ja 15 vuotta olet jaksanut märistä siitä tällä palstalla. Mitään muuta et olekaan onnesi eteen tehnyt.

Ammattivalittaja?

Vierailija kirjoitti:

Ammattivalittaja?

Ei ole. En ole 51v.

Minä en oo koskaa osannu rentoutua :D eläny jatkuvan stressin alla niin kauan kun muistan, mikää ei rentouta, mutta uskon että se ajaa minua vaan kohti jotain parempaa, taino uskossa on hyvä elää :D Mutta se on hauska katsoa ihmisiä miten rentoutuneita ne on pelkästään sen takia että ne katselee jotain elokuvaa illalla, minä n pysty siihenkää

Minäkään en ole ollut aikuisuudessani koskaan onnellinen, joskus hieman ilonen kyllä silloin, kun olen kyennyt unohtamaan elämän huonot valinnat, kuten turhan ja pitkän koulutuksen, joka vei syvälle vaikeuksiin. 

Luultavasti monikaan ei ole. Jotkut luulevat olevansa. Sitten huomaavat ettei se ollutkaan mitään onnea.

Ei sellainen jaksaisi elää kovin pitkään.

Et ole yksin. Kaikenlainen uskonnollisuus, newage, henkisyys yms ovat juuri syvän onnettomuuden aiheuttamaa eskapismia. Monet kokevat elämän ja maailman niin hulluna, että kestääkseen heidän mielensä tuottavat huuruisia kuvitelmia paremmasta todellisuudesta 

Ei sellaista onnea olekaan, että ihmisparka voisi täysin huoletta elää häppi häppi pusipusipusi  elämää. Aina kuitenkin jostain raosta paskaa valuu päähän, ennemmin tai myöhemmin. Pitää oppia nauttimaan hetkistä.

Carpe Diem.

Minusta on jotenkin jännä nähdä kuinka täälläkin käännetään kyvyttömyys nauttia elämästä osoitukseksi siitä kuinka älykkäitä ja tiedostavia ollaan, siitä syntyy väkisinkin kysymys siitä onko se ihannoinnista syntynyt noidankehä?

Olen nyt onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Silti en varmasti pysty olemaan koskaan täysin onnellinen, vaan aina matkassa on painolastia.

Moni asia on elämässäni mennyt jo lapsesta asti pieleen ja uskon tämän vaikuttaneen pysyvästi aivoihini. Heti jos alkaa tuntumaan liian hyvältä, joku hälytysjärjestelmä aktivoituu ja alan muistuttamaan itseäni, että tämä ei ole normaalitila ja sinä et oikeastaan edes ansaitse tällaista. Ja sen jälkeen sitten tunnen itsesyytöksiä siitä, etten osaa nauttia siitä mistä monet olisivat äärettömän kiitollisia ja taas uusi itseinhon kierre käynnistyy.