3v. uhma, äiti tuntee epäonnistuneensa. Muita?

Tuttu tunne! Meillä on elokuussa 3vuotta täyttävä poika, joka kuulostaa juuri kuvaamaltasi pikku pirulta. Aamut alkaa yleensä sillä, että vaatteet on ihan väärät ja päivä päättyy siihen, ettei vaippaa saisi laittaa yöksi. Tuskan hiki meinaa välillä nousta otsalle nuoren herran kanssa, vaikka hän osaakin olla sitten toisinaan todella hurmaava.



Aika aikaansa kutakin... Meillä isosisko on tammikuussa täyttänyt 4vuotta ja hän se vasta näsäviisas osaa ollakin. Oikein nari-nari-mikään-ei-ole-hyvin! Silti niin ihanainen prinsessa!



Vauvakuumeen iskiessä harvoin tulee ajatelleeksi, mitä se ihmisen elämä tuo tullessaan. Minäkin taisin ajatella, että kyllä meidän lapsilla on sitten kaikki niin hyvin, ettei tarvitse kaupan kassalla tapella. Just joo... Nyt kolmas kierroksessa ja vielä viaton, mutta kyllä ne sarvet kasvaa pieneenkin päähän. Huoh...



Pirpaliina, tyttö 01/03, poika 08/04 ja poika 05/07

Juu, ei huolta. Täältä löytyy kanssa yksi 3v. uhmaikäisen pojan äiti ja asiaa ei helpota se, että hänelle syntyi maaliskuussa pikkuveli.....eli saamiemme neuvojen mukaan koemme ns normaalit uhmakohtaukset tavallista voimakkaampina vauvan vuoksi...mustasukkaisuutta, lyömistä, huutamista ja ennen kaikkea kaikenlaista tahallista kieltojen vastaista toimintaa löytyy....



Asiaa ei meilllä helpota myöskään se, että sekä pieni uhmaikäinen ja minä olemme molemmat yhtä tulisia ja voimakas tempperamenttisia, joten meillä kyllä tuuletetaan tunteita hyvässä ja pahassa..



Olen yrittänyt opettaa poikaa siihen, että kun hänellä iskee uhmakohtaus, joka hyvin usein päätyy itkuun yms, niin sanon hänelle rauhallisesti, että äiti huomaa, että nyt olet todella vihainen/harmistunut ja sinä saat huutaa ja itkeä, kun siltä tuntuu mutta leluja ei heitetä/rikota eikä ketään lyödä sen vuoksi.

Yllättävää kyllä, em rauhallisella tunteiden ääneen toteamisella on saatu pikku uhmis rauhoittumaan ja tuntemaan itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin hän on.



Eipä silti aina puheet auta ja käytössä on jäähy, kun meno kiihtyy liian vauhdikkaaksi ja sylissä pitäen joudutaan rauhoittamaan silloin tällöin. Kenties tehokkain meillä on lelujen takavarikko, jos lelujen kerääminen ei huvita tai niitä paiskotaan tai tehdään muuta kuin leikitään.



Tällä hetkellä taistelemme lyömistä vastaan, joka on kevään aikana ilmennyt aina koettujen pettymyksien yhteydessä....on otettu käsistä kiinni ja kielletty heti, on selitetty että lyöminen sattuu ja, että niin ei saa tehdä kenellekään, silti tuntuu että tapa ei ole kauhean helposti kitkettävissä pois, vaikka joka kerta asiaan on puututtu...



ja mikäs sen ihanampaa kuin pirullisesti hymyilevä uhmis, kun on saanut äidin ja isin pinnan venymään äärimmilleen.....



Sanon itselleni, että muutkin vanhemmat ovat selvinneet tästä hengistä ja että jossain vaiheessa pystyn varmaan nauramaan asioille = )



Jaksamisia siis kaikille uhmiksien vanhemmille!



Beatitude, uhmis 3v & vauva 2kk

Hei!



Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, joten ei kannata olla murheissaan jos välillä ollaan äänekkäästi julkisella paikalla. Ja suurin osa on varmaan vain kiinnostunut tyyliin " onneksi muillakin on samaa" .



Komentamisessa kannattaa välttää " turhaan" vääntämistä eli älä suotta kiella asioita joilla ei oikeastaan ole niin suurta väliä. Sitä vääntämistä riittää ihan niistä oikeistakin asioista.



Ja jos komennat niistä tärkeistä asioista niin pyydä kerran tai maksimissaan kaksi. Sitten kerro mitä tapahtuu, jos ei totella. Ja jos ei edelleenkään totella niin todella toteuta uhkauksesi. Ja oikea vaihtoehto on tosiaan ottaa kainaloon ja tehdä se asia mistä on ollut puhetta.



Mutta tämä on tosiaan tahtojen taistelua ja erittäin hyvä että lapsi uskaltaa uhmata vanhempiaan. Lapsi siis tietää olevansa rakastettu vaikka olisikin pahalla päällä. Kuulostaa laimealta, mutta näinhän se on.



Ja kyllä se joskus helpottaa. Etenkin kun pidät linjan, etkä lähde mukaan maanitteluun.



Esim. meillä väännettiin ensin todella paljon jokaisesta asiasta. Sitten jatkettiin vääntämistä, mutta se laantui aina paljon helpommin kun lapsi tiesi ettei äiti muuta mieltään vaikka kuinka huutaisi. Ja nykyään meidän 5v. on hämmästyttävän sopuisa äidin apulainen.



Ja huutamista en kuuntele ollenkaan. Asioista keskustellaan sitten kun lapsi rauhoittuu.



Ja kyllä minultakin on mennyt pinna todella monta kertaa ja tullut varmaan tehtyä väärin asioita... mutta toisten katsomista en jaksa murehtia, koska sillä ei ole oikeasti mitään merkitystä mitä muut ovat mieltä.

Hei!



Ja tuon ikäisen kanssa auttaa kun kertoo ennakkoon mitä tulee tapahtumaan. Eli jos olette tulossa sisällä niin kerro että saa esim. keinua vielä " yhdet vauhdit" ja sitten lähdetään sisälle. Ja sitten todella viet lapsen sisälle niitten yksien vauhtien jälkeen.



Olennaista on että sinä sanot miten asioita tehdään ja kerrot lapselle niistä etukäteen. Sitten toteutat sen mitä olet sanonut.

Juuri kirjoitin tuonne odotuspuolelle tästä aamusta. Meille on huomenna syntymässä pikkusisko ja uhma on lisääntynyt selvästi samaa tahtia kun maha on kasvanut.



Meillä ehkä ärsyttävintä on se että tyttö osaa jo valehdella. Kirkkain silmin sanoo olevansa kiltisti kaupassa ja kun sinne päästään, meno on kamalaa. Tai yhtenä päivänä otti ilman lupaa jäätelöä pakkasesta, piilotti tuutin patjan alle ja sanoi ettei ottanut jäätelöä.



Joo ja se hymy kun äiti tai isä on räjähdyspisteessä! Silloin tekisi mieli jo heilauttaa nyrkkiä mutta onneksi kestää järki päässä.



Meillä varmasti parhaiten tehoaa sylihoito. Kun tyttö ei hallitse enää edes itse itseään kerron että nyt sinulla on niin paha mieli ettei sinua voi jättää yksin. Otan syliin tiukkaan otteeseen ja annan hänen purkaa pahaa oloa. En pyydä rauhoittumaan vaan sanon että nyt saat purkaa kiukun pois. Tässä on vaan se juju että itse on oltava rauhallinen. Jos itsellä on pinna jo mennyt, ei tämä auta.



Ja välillä on pakko ottaa aikalisä ja mennä itse jäähylle. Aina kun ei jaksa olla aikuinen.



Et sinä siis ole epäonnistunut. Kuullostaa kovin tutulta. Yritetään vaan jatkaa samaan malliin ja olla johdonmukaisia niin ehkä näistä monstereista vielä ihmisiä saadaan. Toivoa antaa oma isosiskoni joka oli lapsena kamala punatukkainen riiviö. Kummasti hänestä tuli, ilman ruumiillista kuritusta, ihan mallikansalainen ja lääkäri. Toivoa siis on :)



Mari Kaasisella (?) on laulu joka menee jotenkin " osaan aivan kaiken, olen kohta 3" eli kaipa ilmiö on tuttu muillekin. Tsemppiä! Ja jaksamista! T: Kohtalotoveri

Olipa huojentavaa kuulla muiden samanlaisia kokemuksia, itsekin jo ajattelin että olen tehnyt jotain suuresti mönkään kun elämä 3-vuotiaan tyttären kanssa on mennyt yhdeksi taisteluksi. Meillä on myös vauva syntymässä näinä päivinä ja uhma on vain pahentunut sen myötä. Kaikki arkiset tilanteet ovat meillä tahtojen taistelua, jos pyydän pukemaan, tyttö ei varmasti tee elettäkään pukeakseen vaan kiljuu että äiti pukee. Siinä ei auta todella uhkailut, kiristäminen, lahjonta eikä sivistyneemmätkään keinot. Kun ei pue niin ei pue. Sen päälle tulee äidin haukkuminen tyhmäksi, äidin komentaminen, uhkailee että " kohta minä kyllä lähden" tai " kohta kyllä heitän hiekkaa sinun päälle" . Mielestäni olemme aina myös asettaneet sopivat rajat, ei liian tiukkoja että kaikki on kielletty mutta selkeät ohjeet mitä saa tehdä ja mitä ei. Myös huomiota on pyritty antamaan, varmaan liikaakiin ja kehumaan kun asiat sujuu hyvin. Päiväkodissa tytöllä sujuu tosi hyvin, tosin sielläkin on muiden lasten komentamista ja myös yrittänyt hoitajia komentaa. Tämä on myös ulkona ongelmallista kun tyttö koko ajan pyrkii komentamaan muita lapsia, etenkin pienempiä.



Meillä mahdottomia ovat illat. Tyttö oppi välillä jo hyvin että jäi omaan sänkyyn sadun jälkeen odottamaan unta itsekseen. Nyt nukkumaan menosta on uudelleen tullut varsinainen show. Ei jää sänkyynsä. Heti kun satu on luettu ja äiti/isä poistuu huoneesta, alkaa mitä mielikuvituksellisemmat pyynnöt. On kuuma, peittoa pitää laittaa, kutittaa sieltä ja täältä jne. näihin kaikkiin olemme keksineet jotain, kutinat rasvataan ennen nukkumaan menoa, juoda saa yhden kerran jne. mutta yhä uudelleen tulee pyyntöineen pois sängystä. Kun hänet vie takaisin ja sanoo hyvää yötä, hän pomppaa samantien ylös ja tulee pois vaikka sata kertaa. Meillä oli käytössä välillä tarra ja palkinto systeemi kun ilta meni hyvin ja se toimikin jonkun aikaa mutta nyt ei sekään enää motivoi, eli todela kaivataan neuvoja tähän!



Nyt kun olen viimeisillään raskaana, en voi napata tyttöä syliin ja toteuttaa asioita ja hän tietää sen. Sanomalla ei kuitenkaan mitään tapahdu ja tunnen itseni todella typeräksi sanoessani ja lopulta huutaessani tuhatta kertaa ja tyttö tekee silti vain oman pään mukaan. Meillä ei edes ennakointi auta, vaikka kerron etukäteen miten toimitaan, se ei auta että tyttö tekisi minun tahdon mukaan. Muistan myös aina kehua kun pienikin asia sujuu hyvin, mutta ei sekään juuri ole tilannetta parantanut. Eli miten ihmeessä napakoittaa omaa käytöstään ja saada asiat sujumaan? Meillä yhä myös yöherättelyä, tyttö huutaa sängyssään niin kauan että jompi kumpi meistä menee käymään siellä ja hakee hänet meidän sänkyyn tai peittelee. Siinä ei ole auttanut mikään, jos häntä kehoittaa itse tulemaan meidän sänkyyn, huuto jatkuu vaikka hamaan aamuun saakka, tai ainakin niin kauan että meidän kärsivällisyys joka tapauksessa loppuu. Eli tyttö on todella sinnikäs tapaus, jaksaa huutaa ja " ajaa asiaansa" todella sisukkaasti, niin että meidän voimat uupuu ensin.



Vinkkejä ja neuvoja otetaan vastaan vai pitäisikö jo ilmoittautua perheneuvolaan?

mutta tuli mieleen, voiko teille olla syntynyt " negatiivinen kierre" , eli että elämä on pelkkää tytön käskemistä ja kieltämistä ja negatiivista palautetta.

Voisitko KOKEILLA esim viikon ajan muuttuuko tytön käytös yhtään vastaantulevaisemmaksi jos annatkin mahdollisimman paljon positiivista (rehellistä!!!) palautetta (esim: tykkään katsella kun piirrät, kylläpä naurusi kuulostaa kivalta, äiti niin rakastaa paijata tukkaasi...) ja mahdollisimman paljon annat hänelle muutenkin sylitankkausta, kirjojen lukemista, viet ulos näyttääksesi leppäkertun, lähdette kaksin haistelemaan kaunista kukkaa, pyydät häntä kampaamaan hiuksiasi jne toimintaa joka hellii ja voimaannuttaa tyttöä ja sinua.



Jos lapsi kokee että koko ajan menee pieleen, hän alkaa helposti tuntea itsensä huonoksi, mikä taas lisää huonoa käytöstä.



MUTTA: on selvä että uhmailu jne ovat myös kausia jotka tulee ja menee, ja joissa ainoa " hoito" on äidin pinnan venytys. Mutta edellämainitusta posaritankkauksesta tuskin on ainakaan haittaa!

Poika on 2,5 vuotta ja meno samanlaista + karjuu potkii, tönii ja lyö yms. välillä ei tiedä, että itkeäkö vaiko nauraa. Koen itseni aivan surkeaksi äidiksi :(. Asiaan ei yhtään auta maaliskuussa syntynyt pikku sisko. Mutta odotellaan päiviä parempia, kun kaikesta ei enää tarvitse tapella!