yksin vaikka yhdessä
Hei!
En tiennyt minne muuallekaan purkaa sydäntäni kun on jotenkin niin paha olla. Jos muilla on samoja kokemuksia ehkä voisitte kertoa kuinka olette tilanteen selvittäneet.
Meillä on mieheni kanssa 2 ja puoli kuukautinen vauva. Kummankin sukulaiset ja parhaat ystävät asuvat keski-suomessa ja me itse pirkanmaalla.Muutimme töiden perässä. No ongelma on se että tunnen olevani yksin vaikka olemme yhdessä. Hän käy töissä, tulee ja nukkuu pari tuntia, sitten lähtee harrastuksiinsa tulee kymmeneltä illalla. Viikonloput hän on kavereiden kanssa juomassa. Ja nyt meinaa vielä tehdä aamusta iltakymmeneen töitä ja ilmoitti että lauantaina on siellä ja siellä kupsuttelemassa. Ja sen vähän ajan kun hän on kotona tulee riitelyä kun toivoisin hänen olevan enemmän kotona ja meidän kanssa. Kuinka mä saan hänet ymmärtämään että mekin tarvisemme häntä? Tunnen olevani yksinhuoltaja ja mieheni syyttää minua että valitan vain koko ajan kun pyydän olemaan kotona ja ottamaan meidän tunteet huomioon? Rakastan häntä paljon, mutta se rakkaus kuolee pikku hiljaa kun sanoi viime viikonloppuna vievänsä veropaperit postiin ja tulevansa kotiin, muutaman tunnin kuluttua sanoikin olevansa menossa keski-suomeen juomaan. no tyttömme on minulle tärkein enkä halua että hän saa kärsiä mistään. Onko kuitenkin väärin haluta rakkautta välillä itselleenkin ja kunnioitusta?
Kommentit (3)
että ei todellakaan ole väärin haluta rakkautta ja kunnioitusta. Se on minun mielestäni suhteen perusta. Ja sinä olet nyt äiti, se on upea uusi tehtävä elämässäsi ja todella hyvä syy miehellesikin satsata perheeseen!
Onko kuitenkin väärin haluta rakkautta välillä itselleenkin ja kunnioitusta?
[/quote]
Pitkään kesti, ennen kuin tilanne saatiin oikeasti kuntoon. Jopa muutettiin erilleen ja avioero lähti vireille. Mies havahtui todellisuuteen vasta reilun puolen vuoden erossa asumisen jälkeen ja alkoi todella tehdä asioille jotain. Nyt on nelisen kuukautta pikkuhiljaa rakennettu suhdetta uudelleen ja työtä tehdään asioiden eteen vieläkin.
Kaikki lähti siitä, kun kaverit ja kuppilat vei... Käytiin pariterapiassa, yritettiin parantaa suhdetta ja mies sanoi terapian myötä ymmärtävänsä, miltä minusta tuntuu. Todellisuudessa ymmärti lapsen kanssa olemisen rankkuuden ja todellisen arjen vasta erillään asuessamme, kun oli pojan kanssa kaksin tapaamisten ajan, ihan yötä päivää, ilman kenenkään apua.
Nyt tilanne näyttää oikeasti muuttuneen, baarit ei vedä puoleensa, viinalle osaa oikeasti sanoa ei ja ennen kaikkea osallistuu todelliseen arkeen huomattavasti enemmän. Tosin, miehen piti itse käydä aivan pohjalla, huomata olevansa aivan yksin ja ehti hän jopa jo pienen hetken ajan harkita itsemurhaa. Mutta rakkaus lapseen voitti ja ymmärti viimein, ettei voi jatkaa elämäänsä niin.
Toisinsanoen; ulospääsy tilanteesta on mahdollista, mutta se vaatii oikeasti työtä, molemmilta. Mies tuntee helposti lapsen synnyttyä olonsa jotenkin ulkopuoliseksi ja voi oikeasti jäädä vähemmälle huomiolle, kuin ennen, koska lapsi vie imetyksineen yms. äidin huomion lähes 24/7. Sille ei yksinkertaisesti voi mitään, että lapsi vaatii omansa. Sille taas voi jotain, että haluaako lapsen isä olla osana sitä lapsen aikaa.
Mielestäni voisit aivan hyvin näyttää vaikka tälle palstalle laittamasi kirjoituksen miehellesi, ehkä se saisi hänen silmät avautumaan. Tai se pariterapia/perheneuvola. Lapsen ja itsesi jakamisen takia älä kuitenkaan anna liian paljon tilanteelle aikaa, se syö naista, itsetuntoa, henkisiä voimavaroja, jopa mielenterveyttä. Eikä varmasti ole siten hyväksi lapselle. Niinhän se vaan on, että kun äiti voi hyvin, lapsi voi hyvin. =)
Voimia!!!
Halein -Kilppari-
Aika pienen vauvan kanssa on erityislaatuista ja ymmärrettävästi sen haluaisi jakaa myös miehen kanssa. Kuulostaa siltä että joko miehesi ei ymmärrä sinun näkökulmaasi laisinkaan tai sitten häneen on iskenyt vauvan syntymän myötä ikä- tai sitoutumiskriisi. Vai onko hän ollut tällainen jo ennen vauvaa?
Suosittelen lämpimästi perheterapiaa. Sinne voi mennä yksinkin juttelemaan asioista jos mies ei halua tulla mukaan. Eri vaihtoehdoista saa tietoa mm. kirkosta (ei tarvitse olla jäsen), Väestöliitosta ja vaikkapa Mannerheimin Lastensuojeluliitosta. Älä jää itseksesi pohtimaan ja suremaan vaan hae ihmeessä apua, tilanne ja etenkin tuo miehesi juominen kuulostaa siltä ettei se todennäköisesti itsestään parane. Ja mitä kauemmin odottaa, sitä enemmän alkavat pettymykset ja negatiiviset kokemukset painaa yhteistä eloa.
Usein jo pelkkä juttelu terapiassa/perheneuvolassa tms. helpottaa jäsentämään omia ajatuksia ja tarpeita. Hienoa olisi tietysti jos miehesi suostuisi tulemaan sinun mukaasi. Parhaassa tapauksessa hänenkin silmänsä voisivat aueta sinun ja vauvasi tarpeille. Ja siitähän tässä on hyvin pitkälti kysymys, sinä saat apua, ja sitä kautta vauvasi saa paljon jaksavamman äidin. Älä odota vaan tee se minkä itse voit itsesi ja vauvasi hyväksi!
Paljon voimia ja aurinkoisia kesäpäiviä toivottaa
tuuli