Juhannusaamu oulussa

No joo, mää tässä aamulla istuin pöyän ääressä ja söin puuroa, niinku kunnon ihiminen tekkee. Kattelin sitä puurokulhoa ja mietin, että on se kumma aine. Ensin se on kauraa pellolla, sitte se on puuroa lautasella ja lopulta se on ihimisessä. Melkosta matkustamista yhdelle kauralle.

Ja puuron kans tietenki pittää olla piimää. Iliman piimää ei oo kunnollista aamupalaa ollenkaan. Mää kaadoin lasin täyteen piimää ja hörppäsin. Siinä on semmonen maku, että jos ulukopaikkakuntalainen maistaa, se kysyy että onko tämä menny pilalle. Mutta meikäpoika sanoo vaan että ei oo, tämä on parhaassa kunnossa just nyt.

Sitte jostaki syystä aloin miettiä poliisia. En mää tiiä miksi. Ehkä se tuli mieleen siitä, että söin puuroa vähän liian vauhilla. Mietin että pelkäänkö mää poliisia. En varsinaisesti. Mutta kyllä sitä vähä säpsähtää, jos poliisiauto ajjaa takana.

Vaikka tietäis täysin varmasti, ettei oo tehny mittään väärää. Silti sitä alkaa heti miettimään. Onko valot päällä? Onko vyö kiinni? Oonko vahingossa varastanu tämän auton? Oonko syöny liikaa puuroa? Voiko piimänjuonnista tulla sakkoja?

Ja mitä kauemmin se poliisiauto seuraa, sitä kummallisempia ajatuksia tulee mieleen. Kohta sitä jo miettii, että tutkitaankohan tässä nyt koko minun puurohistoriaa. Että onko vuonna 2018 jääny joku puuroannos ilmottamatta viranomaisille.

Sitten poliisiauto kääntyy pois ja heti helpottaa. "Huh", mää sanon ja juon piimää päälle. Ja siinä sitä taas ollaan. Sama mies, sama puuro, sama piimä.

Kyllä elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Syö puuroa, juo piimää ja yritä olla säikähtämättä joka kerta kun näkee poliisiauton. Siinä on jo ihan tarpeeksi tekemistä yhdelle päivälle.