Lue keskustelun säännöt.
Miten oppia löytämään rajansa ja elämään omien tunteiden mukaan, kun on tällainen lapsuus takana?
24.04.2026 |
Kasvoin lapsuudenperheessä, jossa jouduin elämään kahden ailahtelevaisen ja epävakaan perheenjäsenen mielialojen mukaan. Toisen perheenjäsenen mukaan meillä oli mukamas vapaata, mutta todellisuudessa kirjoittamattomia sääntöjä oli paljon. Tiesin, mitkä asiat olivat sallittuja ja mitä asioita ei kannattanut tehdä, koska perheenjäsen pahoittaisi mielensä ja suuttuisi. Nämä näkyivät jo ihan pienissä asioissa: mille paikalle ei saanut keittiönpöydässä istua, jos toinen katsoi telkkaria ei saanut puhua, töistä saapuvaa väsynyttä vanhempaa ei saanut häiritä ensimmäiseen tuntiin, öisin piti kävellä varpaisillaan vessaan jne. Sitten oli tilanteita, joissa toisten raivo saattoi alkaa ihan yllättäen. Toinen näistä perheenjäsenistä pah.oinpiteli minua, jos käytökselläni ärsytin häntä jotenkin. Opin varovaiseksi, sovittelevaksi ja helpoksi.
Nyt aikuisena minulla on asiat ns. kunnossa. On hyvä työ, puoliso, jälkikasvua, mukava koti ja asiat kunnossa. Ei ole mt-ongelmia, olen työstänyt isot asiat terapiassa. Mutta sen huomaan, että omat rajat ovat hukassa. Elän yhä kuunnellen toisten mielialoja todella tarkkaan. Olen hyvä lukemaan toisten tunnetiloja ja vastaan niihin. Tämä tekee sen, että minun on vaikea tunnistaa omia tunteitani ja toiveitani. Venyn myös usein omista rajoistani ollakseni toisille ystävällinen ja suren, jos minua kohtaan ei toimita samoin. Tai jos minulla on vaikka vapaapäivä yksin, en tiedä, mitä tekisin. Mietin, mitä hyödyllistä voisin tehdä. Usein hoidan vaikka lasten asioita vapaapäivänäni, vaikka voisin käyttää tuon ajan itseeni.
Miten oppia löytämään rajansa ja elämään omien tunteiden mukaan, kun on tällainen lapsuus takana?
Kommentit (50)
Hyväksymällä sen että ihmissuhteita jopa katkeaa eikä sinusta läheskään aina pidetä kun et enää mielistele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samanlaisia fiiliksiä itsellä. Kolahti erityisesti tuo omien tunteiden ja toiveiden mukaisesti elämisen vaikeus. Minä en aina edes tunnista kaikkia tunteitani. Ja sitten kun tunnen jossakin tilanteessa esim. vihaa, niin minulle tullaan todella herkästi sanomaan, että et saisi olla vihainen. Aivan kuin vetäisin puoleeni urpoja, joiden mielestä minulla ei ole oikeutta minkäänlaisiin negatiivisiin tunteisiin.
"Aivan kuin vetäisin puoleeni urpoja, joiden mielestä minulla ei ole oikeutta minkäänlaisiin negatiivisiin tunteisiin."
😅 Se johtuu kuule ihan siitä että n. puolet porukasta on tuollaisia. Ei sitä pidä henkilökohtaisesti ottaa, tuota käy kaikille.
Sun tarttee edelleen pyöriskellä itsesäälissäsi ja jäädä tuleen makaamaan. Lanttukorjaajakaan ei sitten auttanut.
Tämä paikkahan se on missä saat tyhjentävän vastauksen siihen, että et pääse elämässäsi eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Hyväksymällä sen että ihmissuhteita jopa katkeaa eikä sinusta läheskään aina pidetä kun et enää mielistele.
Mutta ne ihmiset jotka pitävät sinusta, pitävät sinusta oikeista syistä ja koska olet hyvä, suoraselkäinen ihminen.
Kun oppii sanomaan myös ei, oppii olemasn myös uskollinen itselleen.
Ihmissuhteista tulee tasa-arvoisia ja urpot hyväksikäyttäjät karsiutuvat pois omasta elämästä.
Minusta mainitsit myös ihan järkeviä juttuja. Tottakai yöllä mennään vessaan niin, ettei aiheuteta meteliä. Pelon ilmapiirissä ei tietenkään ole hyvä elää. Lapsia voi olettaa ottamaan muut huomioon myös pelotta. Minust vapaapäivät ovat myös sitä varten, että hoidan juoksevia asioita. Näin ei työpäivät tule liian raskaiksi. Itse teen nykyään unelmakarttoja vuosittain/vuoden ajan vaihtuessa. Leikkailen kuvia ja asioita jotka jollain tavalla herätyävät tunteita sen enempää miettimättä. Sitten liimailla niitä paperille. Yritän tulkita, että mitä kirja esim. merkitsee: satuja, romaania, runoja, opiskelua. Sitten toteutan, ja kuulostelen, että miltä tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et tiedä mitä teet, niin etsi Tie luovuuteen -kirja ja seuraa sitä soveltaen. Hirveän vikaan et voi mennä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla vastaava ongelma. Erityisen pahalta tuntuu se, että ihmiset eivät usko ei-sanaani, kun kieltäydyn nätisti, mutta napakasti. Jos vaikka sanon töissä jollekin asialle ei, niin minua puhutaan ympäri tai sanotaan, että kyllä sinun nyt vain pitää tehdä tämä asia x. Jonkun toisen kohdalla uskotaan se ei.
Ongelma on siinä, jos kiltti ihminen alkaakin yhtäkkiä kieltäytyä. Siihen ei ole totuttu ja siksi sitä vastaan pullikoidaan. Helpompaa aloittaa uudessa paikassa, jossa voi alusta asti sanoa asioille helpommin ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko puolisosta sinulle tueksi tuohon prosessiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällaiseen muutokseen ryhtyessä on hyvä varautua siihen, että kaikki eivät pidä muutoksestasi. Kun muutut kiltistä vaativaksi (eli ihan normaaliksi ihmiseksi), tämä ottaa monilla päähän. Et ole enää joustamassa kuten ennen.
Ja saattaa tulla myös itsellesi yllätyksenä, ettet halua enää pitää joitakin ihmisiä elämässäsi, kun silmäsi avautuvat. He ovat vain halunneet hyötyä sinusta jotenkin ja et enää halua olla se hyödyn lähde.
Tsemppiä prosessiin, elämä muuttuu paremmaksi!
Minulla on auttanut sekin, kun olen ottanut tilaa. Olen nähnyt ihmisiä vähemmän ja olen enemmän omissa oloissani. Keksityn niihin harrastuksiin, jotka tuovat minulle iloa. Olen huomannut olevani onnellisempi, kun en kuormitu ihmisten vaatimuksista eikä tarvitse huomioida toisia, kun toisia ei näe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla vastaava ongelma. Erityisen pahalta tuntuu se, että ihmiset eivät usko ei-sanaani, kun kieltäydyn nätisti, mutta napakasti. Jos vaikka sanon töissä jollekin asialle ei, niin minua puhutaan ympäri tai sanotaan, että kyllä sinun nyt vain pitää tehdä tämä asia x. Jonkun toisen kohdalla uskotaan se ei.
Minulla on tämä sama ongelma.
Lisäksi on ollut tällaista jo lapsesta asti: suutun harvoin, mutta kun suutun, suutun kunnolla. Lapsena muistan kiljuneeni, kun leikin tiimellyksessä kaverit makasivat hiusteni päällä ja päänahkaani sattui. Kaverit olivat ihan järkyttyneitä, kun kiljuin tuolla tavalla. Olivat aina tottuneet siihen, että olin se kiltti ja mukava. Aikuisena on ollut sama juttu, vaikken olen huutanutkaan. Ihmisten on todella vaikea ottaa vastaan kiukkua ja vihaa minulta. Pahimmillaan kielletään, että en saisi olla kiukkuinen.
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani heräsin siihen, kun eräs ystäväni pyysi minulta aivan järkyttävän isoa palvelusta. Hän vetosi palvelusta pyytäessään siihen, että "kun sä olet ainoa mun tuntema ihminen, joka on noin kunnollinen ja tunnollinen, että voisi hoitaa tämän asian". Suutuin ja kiehuin sisäisesti. Toinen ei pyytänyt minulta suurta palvelusta siksi, että olisimme olleet äärimmäisen läheisiä vaan siksi, että hän halusi hyötyä minun tunnollisuudestani. Arvata saattaa, että kieltäydyin tuosta "kunniatehtävästä". Hän tietysti loukkaantui kieltäytymisestäni ja alkoi etäännyttää minua itsestään. Onneksi pääsin ko. ihmisestä eroon ja samalla päätin, että en enää kertaakaan halua tällaista ystävyyssuhdetta, jossa olen toiselle hyödyke.
Tällaisista ihmisistä kannattaa pysyä kaukana, jotka ovat vain hyötymässä sinusta. Ja ovat vielä niin typeriä, että sanovat sen ihan ääneen.
Omallekin kohdalle on osunut tällaisia, jotka ajattelevat minun suostuvan riemumielin kaikkeen. Onneksi olen viime vuosina opetellut useammin sanomaan ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella tuttua juttua lapsuudesta ja vasta nyt keski-iässä olen alkanut oppia pitämään puoliani. Tähän toki tarvittiin yksi vakavapi uupumusjakso ja senkin jälkeen kun aloin toipua muut koittivat määritellä mihin asioihin vähät voimavarani jatkossa tulee ohjata.
Pitkään luulin saavani nautintoa toisten palvelemisesta mutta huomasin usein että kiitollisuuden sijaan monet kuittasivat tekoni asenteella; siis maijallehan ei tästä ole yhtään mitään vaivaa. Minun satsaukset oli itsetään selviä ja jopa täysin riittämättömiä kun toisten, paremmin arvonsa tietävien, tekemättä jättämiset kuitattiin sillä että : siis hänellähän on niin kiire niiden tärkeiden asioidensa kanssa että eihän hän mitenkään voi sitä tai tätä. Ja nää tärkeet asiat siis ihan pilipalijuttuja yleensäottaen ja varsinkin jos olisivat olleet minun hommiani.
Ihan hulvatonta mutta mua on auttanut se vauvapalstan ikivanha pitkä ketju "törkeintä mitä naapurit, tuttavat ovat pyytäneet". Kun lukee toisille tehtyjä törkeyksiä on helpompi suuttua muiden puolesta ja sen jälkeen tunnistaa nämä törkimykset myös omassa elämässä.
et mitenkään, terapia auttaa tunnistamaan mikä on ongelma mutta se on osa sinua hautaan saakka. sopeudu, ei ihmisen tarvitse olla onnellinen ja täydellinen, teet vain elämän paremmaksi jälkikasvulle koska se on ihmisen tehtävä.
Vierailija kirjoitti:
et mitenkään, terapia auttaa tunnistamaan mikä on ongelma mutta se on osa sinua hautaan saakka. sopeudu, ei ihmisen tarvitse olla onnellinen ja täydellinen, teet vain elämän paremmaksi jälkikasvulle koska se on ihmisen tehtävä.
Terapiassa voi oppia tuntemaan itsensä paremmin ja löytämään itselle sopivat toimintamallit ja -ympäristöt. Ts. oppii tunnistamaan paremmin mikä sopii itselle ja mikä ei. Oman mielen perusominaisuudet eivät tosiaan terapiassa mihinkään muutu.
Tosi pitkä tie päästä näistä "survival"- miellyttämiskeinoista eroon edes riittävällä tasolla. Kun mieli/hermosto/keho on tottunut pelastamaan itseään myötäilemällä muita, se jatkaa mielellään sitä samaa tapaa. Minulla oli raivoava, tunne-elämältään 5v tasolla oleva äiti. Koko lapsuus ja nuoruus oli munankuorilla kävelyä ja äidin tunteiden tasoittajana toimimista.
Menin vielä samankaltaisen miehen kanssa naimisiin. Eroprosessi oli raskas, koska mies alkoi stalkkaamaan ja vainoamaan. Vuosikausia sain kamppailla ja samalla tajusin sen, ettei tee minulle hyvää olla äitinikään kanssa tekemisissä. Vedin rajan siihen myös äidille, estin joka paikasta jne. Vasta kun nämä 2 elämäni myrkyttäjää oli poissa, sain edes sen verran henkeä, että toipuminen pystyi alkamaan.
Osa kavereistani oli uskonut exän mustamaalaukset, joten minulla ei ollut montaa kaveria jäljellä. Parin kolmen vuoden sisään nämäkin kaverit alkoi jäämään, koska huomasin heissäkin sellaisia piirteitä mitä äidissä ja exässä oli.
Miellyttämisestä eroon pääsemisessä on tärkeintä olla mahdollisimman paljon itsekseen, en ole yrittänyt löytää uusia ystäviä vaan tulla itseni ystäväksi. Olen lopettanut puhumasta itselleni rumasti esim en enää nimittele itseäni tyhmäksi vaan sanon itselleni, ettei ole mitään hätää vaikken osannut jotain asiaa.
En ole varma helpottaako tämä lopulta, koska on niin hirveää, ettei oma äiti rakastanut. Mutta menen kuitenkin eteenpäin, olen nyt 58v.
Voihan niistä työtehtävistä ajatella, että olet vastuun ottaja ja sitten pyydät perusteltua palkankorotusten viitaten, että olet ottanut useita vastuullisia tehtäviä.
Minä huomasin kaipaavani toisilta kiitosta ja sen huomiointia, miten olin ollut niin ystävällinen ja avulias. Mitä olinkin. Mutta pettymyksenä tuli se, että usein sitä ei huomioitu mitenkään. Pahimmat saattoivat vähätellä ystävällisiä tekojani "sehän oli pikkujuttu, että teit artesaanipizzat koko porukalle". Osa taas v'ttuili ystävällisyydestäni, sen sijaan, että olisi kiittänyt. Ja sitten oli vielä ne tapaukset, jotka suhtautuivat ystävällisyyteeni logiikalla "Kiva, että muistit mua suosikkiherkkujani sisältäneellä herkkukorilla syntymäpäivänä, mutta mulla ei ole tapana antaa tuollaisia muistamisia sulle." Osalla aikuisista ihmisistä puuttui ihan täysin vastavuoroisuus. Ihan todellako ei aikuinen voi tehdä ystävällistä tekoa takaisin?
En tiedä toimivatko lainaukset, mutta tunnistan itsekin tämän ilmiön. Jokin minussakin vetää puoleensa näitä urpoja, joiden mielestä minulla ei ole oikeutta tunteisiini. Etenkin kaikki vähänkin negatiivinen tyrmätään heti.
Tätä on ollut ihan lapsuudesta saakka, äitini mielestä kaiken pitää olla helppoa, mukavaa ja kaikkien pitää olla hyvällä mielellä. Jos näin ei ollut, äitini ei kestänyt sitä lainkaan, Aika kova rasti pienelle lapselle yrittää pitää äiti rauhallisena ja tyytyväisenä.
Ja jäähän se jatkuva hätätilanne päälle. Pitkälle aikuisuuteen yritin pitää kaiken tiptop, miellyttää kaikkia, olla aina ahkera, valmiina kaikkeen ja aina saatavilla. Eihän se tietenkään olisi kannattanut, sain vain burn outin, masennuksen ja kroonisen migreenin.
Välirikkojakin tuli, kun viimeinkin opin sanomaan että ei käy.