Runo hukassa, osaako joku auttaa?

Mietin, kuinka hyvä vanhempi minä olen,
lapset kiittävät aina,
kuin pienet enkelit,
"kiitos äiti, kiitos isä"
ja "ole hyvä" kuuluu huulilta
niin kauniisti kuin kiiltävä kristalli.

He eivät huuda, eivät koskaan potki
tai riitele aamupalasta.
He pukeutuvat itse,
ja valitsevat vaatteet, jotka eivät
missään nimessä ole pörröiset,
tai väärän väriset,
ne ovat aina oikeat.

Koko talo on täynnä naurua,
ja kaikki menee täydellisesti.
Ei sotkua, ei kaaosta,
vain puhtaita pyyhkeitä ja
siististi järjestettyjä leluja.
Vau, kuinka helppoa tämä on!

Mutta sitten

Hyllyt kuin jauhomyllyt,
pölyssä lojuvat villakoirat
ja pyyhkimättömät pyllyt,
tai ainakin nenät.
Se, mitä aamupalalla
mulle jäi käteen, oli enemmän
riittämättömyyden tunne,
kuin onnistuminen.

Ja miksi lapset eivät koskaan
syö kauniisti,
eikä sano kiitos,
vaan haukottelevat ja vetävät
pipot päähän niin tiukasti,
että eivät edes kuule kun sanon
"älä laita sitä ihan noin,
se menee rikki!"

Mikä ihme tämä arki on?
Miksi se ei mene kuin unelma?
Ei täällä ole mitään kristallin kirkasta,
vain kakkaa pyyhittäväksi,
ja kiukkuinen puheenvuoro,
"en halua mennä kouluun."

Mutta sitten
kun ilta tulee ja silmät sulkeutuvat,
lapset, vaikka joskus niin äreitä,
pistävät päänsä tyynyyn,
ja unelma on taas hetkeksi totta.
Ehkä huomenna on se täydellinen päivä,
se päivä, jolloin kaikki menee
just niin kuin olin kuvitellut.

Vierailija kirjoitti:

Mietin, kuinka hyvä vanhempi minä olen,
lapset kiittävät aina,
kuin pienet enkelit,
"kiitos äiti, kiitos isä"
ja "ole hyvä" kuuluu huulilta
niin kauniisti kuin kiiltävä kristalli.

He eivät huuda, eivät koskaan potki
tai riitele aamupalasta.
He pukeutuvat itse,
ja valitsevat vaatteet, jotka eivät
missään nimessä ole pörröiset,
tai väärän väriset,
ne ovat aina oikeat.

Koko talo on täynnä naurua,
ja kaikki menee täydellisesti.
Ei sotkua, ei kaaosta,
vain puhtaita pyyhkeitä ja
siististi järjestettyjä leluja.
Vau, kuinka helppoa tämä on!

Mutta sitten

Hyllyt kuin jauhomyllyt,
pölyssä lojuvat villakoirat
ja pyyhkimättömät pyllyt,
tai ainakin nenät.
Se, mitä aamupalalla
mulle jäi käteen, oli enemmän
riittämättömyyden tunne,
kuin onnistuminen.

Ja miksi lapset eivät koskaan
syö kauniisti,
eikä sano kiitos,
vaan haukottelevat ja vetävät
p

Aivan järkyttävää paskaa. Teköälykö teki vai oliko joku aivovammainen asialla? 

Hei! Tämä ei ole se mitä tarkoitin, mutta kiitos kuitenkin.

t. Aloittaja

Aika hyvin summaa vanhemmuuden fiilikset tuo runo! 😂

Ennen lapsia vannoin hiljaa mielessäni:
meillä kiitetään, kumarretaan ja puhutaan sievästi.
Lelut palaavat paikoilleen itsestään,
ruoka syödään ilman draamaa,
ja iltasatu kuunnellaan kädet ristissä.

Ajattelin olevani lempeä mutta jämäkkä,
aikataulut kulkevat kuin junat,
lapset nukkuvat seitsemältä
ja minä juon teetä rauhassa.

Sitten tuli arki.

Sukat katoavat mystisesti,
sohva on taideprojekti,
keittiön lattia rapisee kuin hiekkaranta.
"Äiti" ja "isi" huudetaan viisi kertaa minuutissa
ja hiljaisuus on epäilyttävää.

Hampaat pestään neuvottelulla,
takki puetaan diplomatialla,
ja joskus juhlin sitä,
että kukaan ei itkenyt tänään kaupassa.

Mutta silti kaiken kaaoksen keskellä
kun pieni käsi tarttuu omaani,
ja väsynyt ääni kuiskaa hyvää yötä,
muistan miksi tämän valitsin.

Täydellistä ei tullut,
mutta tuli rakkaus.
Ja se sotkee enemmän kuin jauhot
mutta tuntuu paremmalta kuin mikään siisti lattia.

Ennen ko mukulat tupsahti tähän talouteen,
mie olin viisas ko neuvolan esite ja kasvatusopuksen sivu uuteen.
Ajattelin: meillä lapset käyttäytyy ko mainoksessa,
kiitos ja anteeks suussa, lelut ojossa järjestyksessä.

Aikataulut kulukoo ko VR:n unelmakartassa,
iltaseittemältä nukkummaan ja vanhempi kahvi käessä rauhassa.
Hah!
Sitte tuli arki ja potkas suoraan otsalohkoon.

Sukat häviää ko naapurin kissa kevväällä,
keittiö rapisee ko soratie routasäällä,
sohva on taidenäyttely kaksivuotiaalle nerolle,
ja seinässä on jugurttia muistona edelliselle päivälle.

Hilijasuu on hälytys, ei rauha,
silloin jossain avataan kaappi, vesihana tai jauhopussi kauha.
"ÄÄÄITIII!" kuuluu vaikka seison metrin päässä,
ja Prismassa aina joku itkee yleensä meän päässä.

Hampaat pestään kiristyksellä ja uhkauksilla,
takki puetaan rauhanneuvottelun säännöillä ja lahjuksilla.
Nukkummaan mennään ko pakkosiirrolle,
ja vanhempi jää sohvalle tuijottamaan seinää kuin sodan veteraani.

Vierailija Savosta raportoi:
hermot loppu
kahvi kylmää
hiukset pystyssä
sydän silti täynnä.

Koska sitten se rääpäle kömpii viereen,
pienellä käellä tarttuu hihaan kiinni vereen ja vereen,
sanoo väsyneellä äänellä: oot sie paras,
ja koko kaaos kaatuu hetkeks hilijaseen valoon taas.

Ei tullu malliperhettä,
ei tullu siistiä lattiaa eikä rauhallista elämää.
Tuli sotku, melu, meteli ja kaaos,
mutta tuli rakkauvessa semmonen annos,
että sillä pessee koko tuvvan, pihan ja varaston
ja jäis vielä ylikin varaston.

Ja perhana vie, mie en vaihtais tätä
mihinkään helppoon, kliiniseen, hilijaiseen elämää.
Mieluummin jauhot hiuksissa ja sydän täynnä,
ko tyhjä tupa ja kahvi lämpimänä yksinään.

Kumpikin runo on varmaan kirjoitettu kokemuksen pohjalta. 

Tällaista luimme 80-luvulla alakoulussa, piti opetella ulkoa, joten osaan vieläkin:

Ennen ja nyt
Ennen kun sain lapsen, kuvittelin:
minusta tulee rauhallinen, viisas, hyvä.
Lapseni sanovat aina "kiitos" ja "ole hyvä",
he syövät kasviksia ilman kiukuttelua.
Nukumme kaikki yöt täydet tunnit,
aamulla herään levänneenä, hymyillen.
Ajattelin: teen heille terveellistä ruokaa,
luemme yhdessä kirjoja tunnin joka ilta.
Television ääressä ei tuhlaannu aikaa,
ulkona leikitään säällä kaikella.
He oppivat järjestyksen, kunnioituksen,
vastuun - kaiken tärkeän.
Mutta sitten tuli todellisuus:
Hyllyt niin kuin jauhomyllyt,
pyyhkimättä lasten pyllyt.
Lattialla leivänmurut,
seinällä spagettimurut.
Huudan asioita joita en koskaan ajatellut huutavani,
kuten "EI SORMIA NENÄÄN RUOKAPÖYDÄSSÄ!"
"Kiitos" ja "ole hyvä" ovat kadonneet sanastosta,
tilalla "MÄ EN HALUU!" ja "SE ON MUN!"
Kasvikset lentävät lattialle,
nukkumaanmeno on tunnin kestävä neuvottelu.
Ja minä? Minä juon kylmää kahvia,
etsin toista sukkaa, ja ihmettelen:
Miten päädyin tähän kaaokseen?
Mutta sitten lapsi hymyilee,
sanoo "rakastan sua äiti/isi",
ja yhtäkkiä kaikki on taas hyvin -
ainakin seuraavaan katastrofiin asti.