Onko täällä ketään jolla olisi nuorena ollut ns transkokemus joka on mennyt ohi vuosien saatossa?

Aika usein liittyy jotain traumaa ja /tai autismia. 

Töissä näitä näkee paljon. Tytöillä varsinkin. Kun murrosikä muuttaa kehoa naiselliseksi (varsinkin, jos tapahtuu aikaisemmin kuin muille), saattaa siitä tulla ahdistus ja halu olla mies. Varsinkin, jos kehoa kommentoidaan. Yleensä noin 16-vuotiaana tilanne tasoittuu. Nuori palaa käyttämään alkuperäistä nimeään ym. Reilut viisikymmentä tapausta tiedän, että ei hirveän iso otanta. Heistä kaksi korjasi käsittääkseni sukupuolensa.

Epävakaa persoonallisuushäiriö ja/tai traumatausta ei ole harvinainen tietämilläni transihmisillä ja detransitioitujilla. 

No ei nyt niin että olisin uskonut olevani poika, mutta ahdistuin ihan valtavasti murrosiästä, niin paljon että oikeasti vihasin kehittyvää kehoani. Yritin jopa tuhota rintarauhasiani ja litistää niitä piiloon (mikä on aika modernia, nyt kun ajattelin!).

Ei ole mitään traumataustaa. Enkä mitenkään ihannoinut poikia ja vihannut naiseutta, luulisin. Kohdallani taisi olla enemmän kyse siitä, että minua oli ajan kuluminen ahdistanut jo pienestä asti enkä halunnut kasvaa aikuiseksi. Vihasin syntymäpäiviä jo ala-asteella.

kehitys psykologiaan kuuluu androgyynit vaiheet ja ystävyys vaiheet omaan sukupuoleen jne. eli on normaali ohimenevä vaihe kehityksessä aikuiseksi.sitten kun aikuisuus koittaa suurin osa on normaali hetero.

nää on nykyään tehty sairaaksi, tässä kulttuurissa,nythän on huomattu että kun murrosikä ohi, ne trans nuoret raivoaa leikkauksista ja syyttää vanhempia ja lääkäreitä elämän pilaamisesta.totta koska vaihe menee ohi aikuisena.

amerikassa joku trans tais tappaa kirurgin,rikoskanavien materiaalia

EI. En työskentele armeijassa, enkä ole autismin kirjolla. En varastele naisten vaatteitakaan.

taitaa olla sukupolvi juttu en ketään tunne 90luvulla syntyneistä oli metroseksuaaleja

Olen ollut jo lapsesta alkaen kiinnostunut naisten vaatteista ja naisena esiintymisestä (yksin visusti neljän seinän sisällä), mutta tästä huolimatta nuoruudessa ei ollut minkäänlaisia ajatuksia sukupuolen vaihtamisesta. Vasta myöhemmällä iällä tuli kausia, jolloin ajatukset pyörivät siinä, että miksi ihmeessä pidän tästä ja olenko tosiaan identiteetiltäni enemmin nainen.

Asiaa tuli mietittyä ja selviteltyä aika syvällisestikin ja välillä mieli kynsi aika syviä vesiä - lopulta sitä sitten tajusi, ettei ole valmis luopumaan miehisyydestään vaan on enemmin aika tyytyväinen siihen. Tyttöilymielihalut ovatkin vain joku transvestinen fetismi tai autogynefilia - ja mitäs siitä, jos siitä saa omanlaista mielihyvää.

Mitään traumaa tässä ei ole taustalla - ainkaan lapsuudessa tai nuoruudessa - vissiin vain aivot sattuvat olemaan tällaiset. Ehkä ongelmallisen itsetutkiskelujakson ajoittumisen selittänee se, ettei silloin joskus 80-luvulla ollut juuri mitään tietoa asiasta ja homma nousi varsinaisesti pinnalle vasta vuosituhannen vaihteen tietämissä.

Kaikista trauma-autisteista ei tule transihmisiä. Eikä ole dissosiaatiota tuolla tavalla välttämättä.

Kellä nuorella ei olisi vihaa omaa muuttuvaa kehoaan kohtaan? Murrosikä nyt vaan on sellaista. Kun hormonit tasaantuu niin inhokin laantuu.