Miksi vihaan ja inhoan itseäni aivan valtavasti? Pyydän asiallisia vastauksia :´(

Ns kulissit on viimeisen päälle hyvät.

Olen aina ajatellut että selviän tästä yksin. Ja on todella hyviä jaksojakin. Lopen näitä näin synkkiä jaksoja on harvoin.

ap

Miesj ättää minut tämän asian kanssa ihan yksin, korkeitaan uhkaa erolla kun en millään jaksa olla hyvällä tuulella enää. Olen tehnyt vaikka mitä, jotta miehellä olisi hyvä olla, ja nyt kun kirjoitan siitä, se tuntuu ihan älyttömältä. Kun vielä olen kokenut viime aikoina vastoinkäymisiä työelämässä tunnen itseni ihan märäksi rätiksi / kynnysmatoksi.. Olen päättänyt hakea apua, en jaksa enää näin. Syön sitten vaikka niitä lääkkeitä jos on pakko. Pakko on joskus parempiakin aikoja tulla!!

Ystäväni ajatukset ovat ihan samoja. Häntä ei ole hyväksytty ikinä vanhempien taholta sellaisena kun hän on vaan aina on vaadittu lisää ja lisää, haukuttu ja oltu negatiivisia. Lisäksi hänelle on hoettu kuinka arvoton ja ei-toivottu ihminen hän on. Juoppoäiti hänellä. Sieltä se tulee tavalla tai toisella tuo arvottomuuden tunne. Ystäväni on syvästi masentunut mutta on hakenut ja saanut psykologin ja psykiatrin apua sekä lääkityksen. Lääkitys kannattaa ilman muuta! Joku SSRI- lääke ei addiktoi millään tavalla, sivuvaikutukset ovat pienehköjä ja ohimeneviä mutta apu yleensä on iso. Niitä pitää syödä n. kuukausi ennenkuin huomaa, että ne auttaa. Niitä ei kannata ollenkaan vähätellä. Se on ihan kemiallinen juttu, serotoniinia on liian vähän ja sitä lisätään lääkkeellä. Ei se ole sen kummempaa.

seksihalut menee. Mulla ei orkkukaan enää edes tuntunut miltään, sitten kun sen työllä ja tuskalla sai aikaiseksi.

Mutta kyllä se masennuskin sitä tekee joten parempi lääkkeiden kanssa kun ilman. Kyllä ne halut saa sieltä heräteltyä ja orkunkin saa mutta se tosiaan vaatii vähän enemmän vaivaa.

Nämä tuntemukset voivat olla silkkaa " aivojen kemiaa" . Itse peruspositiivisenä ihmisenä koin ihmeellisen alkuraskauden masennuksen, jolloin ajatukset olivat synkeitä. Tiedostin oudon olotilani, koska oli niin poikkeava olo normaalista itsestäni.



Itsestään se meni ohi piankin, mutta tajusin että masennus voi johtua hormoneista, aivojen välittäjäaineiden häiriöstä tms. mihin itse ei voi vaikuttaa. Lääkkeistä voisi olla ensiapu ja sitten puhumista pikkuhiljaa?

Varmasti tarvitsisin niitä aina välillä, mutta en halua käyttää. Niistä tulee turta olo. Kyllä siinä mielestäni persoonasta häviää jotain herkkyyttä. Paha olo häviää, mutta myös syvästi tuntemisen taito. Tunsin itseni zombieksi. Seksihalut oli 0. Elämä ei ollut kauheaa, muttei hyvääkään. Kerta kaikkiaan se ei ollut sen arvoista. Onneksi olen vuosien mittaan oppinut jotenkin tulemaan toimeen masennustaipumukseni kanssa. Suosittelen terapiaa, vaikka itsellä ei ole ollutkaan siihen varaa. Kauhistuttaa ajatus, että joutusi olemaan masennuslääkkeillä loppuelämänsä.



Olisin kyllä kiitollinen, jos joku sais mut vakuutettua ettei noi lääkkeet aiheuta tuollaista. Söin paria merkkiä ja aina sama juttu. Sittemmin olen pysytellyt lääkkeistä erossa.

Vierailija:

Varmasti tarvitsisin niitä aina välillä, mutta en halua käyttää. Niistä tulee turta olo. Kyllä siinä mielestäni persoonasta häviää jotain herkkyyttä. Paha olo häviää, mutta myös syvästi tuntemisen taito. Tunsin itseni zombieksi. Seksihalut oli 0. Elämä ei ollut kauheaa, muttei hyvääkään. Kerta kaikkiaan se ei ollut sen arvoista. Onneksi olen vuosien mittaan oppinut jotenkin tulemaan toimeen masennustaipumukseni kanssa. Suosittelen terapiaa, vaikka itsellä ei ole ollutkaan siihen varaa. Kauhistuttaa ajatus, että joutusi olemaan masennuslääkkeillä loppuelämänsä.

Olisin kyllä kiitollinen, jos joku sais mut vakuutettua ettei noi lääkkeet aiheuta tuollaista. Söin paria merkkiä ja aina sama juttu. Sittemmin olen pysytellyt lääkkeistä erossa.

Juuri tuollaisia kokemuksia minullakin, eli turta olo ja mikään ei tuntunut oikein miltään. Ja kävin ylikierroksilla pahasti, ajelin ylinopeutta ja haaskasin rahani ihan kaikkeen turhaan sen kummempia miettimättä ja harkitsematta jne jne.

En halua lääkkeitä jos ei ole aivan pakko niitä syödä.

ap

31 on viime vuosina eli yli kolmekymppisenä edistynyt aika lailla tässä itsensä ymmärtämisessä. Olen lukenut kovasti kaikenlaista aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Välillä puhkeaa oikein iso mätäpaise jostakin kirjasta saadun oivalluksen avulla. Sitä tajuaa, miten ihmeellisiä ajatusrakennelmia voikaan olla :O. Se on oikeasti hämmästyttävää. Niitä ei edes tajua, ne ottaa itsestään selvinä.



Mulla on esim. ollut sellainen ongelma, että koen tuottaneeni vanhemmilleni hirveän pettymyksen, kun en pärjännytkään koulun ja yliopistoelämän jälkeen. Olin koko ikäni kympin oppilas, pärjäsin yliopistossakin erittäin hyvin ja sitten -puffff. Pärjääminen loppui kuin seinään. Tiesin sen kyllä jo ennenkuin yliopisto loppui, pelkäsin hurjasti töihin menoa. Viime vuosina olen tuntenut hirveää, kalvavaa syyllisyyttä epäonnistuneesta elämästäni ja olemattomasti urastani. Takana loistava tulevaisuus jne.



Nyt sitten luin yhdestä kirjasta, että toiset vaan osaa hyvin käydä koulua. Se on omanlaisensa taito, ja sopii tietylle persoonallisuudelle. Hyvä koulumenestys ei korreloi suoraan muun menestyksen kanssa. Koulussa menestyminen ei tarkoita, että pitäisi pärjätä kaikessa muussakin. Kun tuon luin, jotakin napsahti mun päässä. Tuli sellainen olo, ettei mulla olekaan sitä KAMMOTTAVAA VELKAA, menestymisen PAKKOA jonka olen tuntenut raskaasti harteillani koko ikäni!!!

se on myös tilastojen mukaan tyypillistä naisille, että koulumenestys ja tutkinto ei tuotakaan sitä työelämähyötyä mitä uskotellaan opintojen aikana.

Enkä ole kelvannut etenkään äidilleni koskaan omana itsenäni. Isäkin on minut haukkunut reppanaksi, ja ties miksi. Minua on nöyryytetty ihan tarpeeksi, myöskin koulussa.

Tuntuu että pää halkeaa kun kaikkea ajattelee mitä kohdalleni on sattunut.

ap