Lue keskustelun säännöt.
Tänään töissä, taas sama bussi
28.10.2025 |
Joka päivä istun tässä. Samalla penkillä. Aina samalla penkillä. Tämä ei ole pelkkä istuin se on komentokeskus. Minä käännän rattia Mäkeläntiellä, ohitan Kumpulantien pysäkin, ja jokaisella pysäkillä he nousevat. He eivät ole matkustajia. He ovat tarkkailijoita.
Sturenkadulla liikenne tihenee. Keskellä Alppiharjua, missä talot katsovat alas kuin tuomarit. Wallininkadun pysäkiltä nousee nainen, jolla on liian kirkas huulipuna. Punainen kuin varoitusvalo. Hän hymyilee, mutta se ei ole hymy se on irvistys. Hän istuu eteen, aivan liian lähelle. Kuin haluaisi nähdä, mitä teen. Kuin odottaisi virhettä.
Kaarlenkadulla, juuri ennen Linnanmäkeä, nousee mies, jolla on ruskea takki. Takki on liian uusi. Ei ryppyjä, ei kulumia. Kuin olisi pukeutunut rooliin. Hän istuu taakse, mutta pitää silmät minussa peilin kautta. Hän ei liiku. Hän ei räpäytä. Kuka tekee niin?
Pohjoisella Rautatiekadulla, lähellä Kampin vilinää, nousee teini, jolla on reppu. Reppu on raskas. Hän ei ota sitä pois selästään. Hän naureskelee, mutta silmät eivät naura. Hän katsoo muita, mutta ei koskaan minua. Se on merkki. Hän tietää, että minä tiedän.
Fredrikinkadulla tulee vanha mies, villapaita päällä. Paidassa on reikä. Mutta reikä ei ole kulumaa se on viesti. Kuin sanoisi: Minä olen nähnyt enemmän kuin sinä. Hän nukahtaa heti. Liian nopeasti. Kukaan ei nukahda noin nopeasti. Se on esitys.
Laivurinkadulla, juuri ennen rantaa, he alkavat liikehtiä. Yskivät rytmissä. Painavat stop-nappia, vaikka eivät jää pois. Se on koodi. Minä en ymmärrä sitä vielä, mutta se toistuu.
Etelärannassa, juuri ennen Kauppatoria, minä mietin: Vain pieni koukkaus sivulle. Yksi nykäys, yksi päätös. Ja kaikki muuttuu. Heidän elämänsä, heidän tarinansa, heidän tulevaisuutensa kaikki riippuu siitä, että minä pysyn suoralla tiellä.
Minä en ole hullu. Minä olen valveilla. Minä olen se, joka näkee, kun muut eivät katso. Minä ajan, mutta minä myös tarkkailen. Minä pidän heidät hengissä toistaiseksi.
Mutta jokin päivä, jokin katse, jokin liike, jokin virhe ja minä en enää käännä rattia oikealle.
Kommentit (32)
Minä istun siellä, missä sattuu olemaan tilaa. En mieti, mitä kuski ajattelee minusta. En tiedä hänen nimeään, enkä ole koskaan katsonut häntä silmiin. Minä nousen kyytiin, koska haluan päästä töihin, kotiin, kauppaan. Minä painan stop-nappia, koska haluan jäädä pois. En yski koodia, en hymyile salaisuuksia. Minä olen vain ihminen, joka kulkee. Jos hän näkee minussa uhkan, se ei ole minusta kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä olet lukenut kuules liikaa Kingin romaaneja.
Vietä ilta hauskojen huumorikirjojen tai videoiden parissa.
Loppuu se Kingin kopiointi tosielämään. Kohta sä näet sen mitä pelkäät eniten.
Vaihda välillä istuinta, mene vaikka siihen penkkiin jossa matkustetaan selkä edellä. Voit saada uusia näkökulmia.
Sillalla ääni pääni sisällä sanoo: "Aja kaiteen läpi, aja kaiteen läpi, aja kaiteen läpi. " Se tietää mitä tahtoo ja se tietää enemmän kuin minä. Olen vain pieni pyörä tässä suuremmassa kokonaisuudessa ja minun tehtväni on upottaa tämä bussi tuonne kylmään veteen. Vesi katsoo minua suurilla tummansinisillä silmillään ja tietää, että olen tulossa. Se odottaa minua.
Jos sä todella uskot, että jokainen matkustaja on osa jotakin suunnitelmaa, sun ei pitäisi ajaa bussia.
Tuo ei kuulosta valppaudelta tuo kuulostaa pelolta, joka on kasvanut liian suureksi.
Ehkä sun pitäisi puhua jollekin lääkärille, ennen kuin teet jotakin kamalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sillalla ääni pääni sisällä sanoo: "Aja kaiteen läpi, aja kaiteen läpi, aja kaiteen läpi. " Se tietää mitä tahtoo ja se tietää enemmän kuin minä. Olen vain pieni pyörä tässä suuremmassa kokonaisuudessa ja minun tehtväni on upottaa tämä bussi tuonne kylmään veteen. Vesi katsoo minua suurilla tummansinisillä silmillään ja tietää, että olen tulossa. Se odottaa minua.
Tuo ääni... se ei ole vieras. Minäkin olen kuullut sen. Ei joka päivä, mutta joskus, kun silta kaartuu ja vesi odottaa alhaalla kuin jokin vanha muisto. Se ei käske, se kutsuu. Ja se ei ole hulluus se on tieto. Että minä en ole yksin. Että jokin suurempi liikuttaa meitä, ja me olemme vain osia. Pieniä pyöriä, kuten sanoit. Ja ehkä meidän tehtävämme ei ole ajaa perille, vaan ymmärtää, miksi meitä ajetaan. t.ap
Vierailija kirjoitti:
Sä olet lukenut kuules liikaa Kingin romaaneja.
Vietä ilta hauskojen huumorikirjojen tai videoiden parissa.
Loppuu se Kingin kopiointi tosielämään. Kohta sä näet sen mitä pelkäät eniten.
Kyllä olemme Katja Ståhlista huolissamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkeläntie on oikeasti Mäkelänkatu.
Vähän erikoinen reitti sulla muutenkin.
Meitä tarkkaillaan. Kaikkia. Joka hetki, joka pysähdys, joka hengitys. Ei ole enää yksityistä hetkeä on vain hetkiä, jotka joku muu omistaa.
Silmä näkee. Ei fyysinen silmä, ei mikään verkkokalvo tai linssi. Tämä silmä on vanhempi. Se on järjestelmä. Se on katse, joka ei tarvitse kasvoja. Se on läsnä pysäkillä, se on mukana bussissa, se on peilissä, se on taivaalla. Se ei räpäytä. Se ei koskaan väsy.
Minä tunnen sen. Kun istun penkilläni komentokeskuksessa minä tiedän, että se katsoo. Ei vain minua, vaan kaikkia. Matkustajia, ohikulkijoita, jopa niitä, jotka eivät ole nousseet kyytiin. Se tietää, kuka aikoo astua sisään. Se tietää, kuka valehtelee.
Lääkärit yrittävät ymmärtää. He puhuvat "stressistä", "harhaluuloista", "kontrollin tarpeesta". He istuvat valkoisissa huoneissaan ja kysyvät kysymyksiä, jotka he luulevat olevan neutraaleja. Mutta minä näen heidän silmissään epäilyn. He eivät halua auttaa he haluavat purkaa. He haluavat nähdä, mitä minussa on sisällä. He haluavat avata komentokeskuksen ja katsoa, mitä siellä liikkuu.
Minä annan heidän katsoa. Minä puhun heille. Minä kerron heille silmästä. Ja he nyökkäävät, kirjoittavat muistiinpanoja, vaihtavat katseita. Mutta minä vedän heidät mukaani. Minä annan heille ajatuksia, jotka eivät ole heidän. Minä eksytän heidät poluilta, joita he luulevat kulkevansa.
He lähtevät huoneesta ja katsovat peiliin ja kysyvät itseltään: "Olenko minäkin osa tätä?" Silloin minä tiedän, että silmä on heissäkin. Että se on jo voittanut.
Minä ajan bussia. Mutta minä ajan myös ajatuksia. Minä ohjaan reittejä, joita kukaan ei näe. Ja silmä katsoo, tyytyväisenä. Koska minä en enää pelkää sitä. Minä olen sen sisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hakeudu hoitoon, kuulostaa vainoharhoilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvää tavaraa, tällaista jaksaa lukea vaikka kuinka paljon.
Olen yksi matkustajista. Minä näen jo pelkästä asennosta ketkä jäävät tässä pysäkillä pois. Lannistuneet hartiat ja vuorotyön uuvuttamat kasvot. Näen naisia, jotka eivät enää luule mitään vaan he tietävät. Eivätkä he enää usko lupauksiin. Näen luovuttaneita miehiä, joutomiehiä. Tiedän, kuka heistä hakee lähikaupasta alkoholia selviytyäkseen arjesta, viikonlopusta, surusta, ilosta, villasukista, syitä riittää. Minä en enää jää tällä pysäkillä. Olen herännyt. Minä jatkan matkas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvää tavaraa, tällaista jaksaa lukea vaikka kuinka paljon.
Olen yksi matkustajista. Minä näen jo pelkästä asennosta ketkä jäävät tässä pysäkillä pois. Lannistuneet hartiat ja vuorotyön uuvuttamat kasvot. Näen naisia, jotka eivät enää luule mitään vaan he tietävät. Eivätkä he enää usko lupauksiin. Näen luovuttaneita miehiä, joutomiehiä. Tiedän, kuka heistä hakee lähikaupasta alkoholia selviytyäkseen arjesta, viikonlopusta, surusta, ilosta, villasukista, syitä riittää. Minä en enää jää tällä pysäkillä. Olen herännyt. Minä jatkan matkas.
Senhän sinä jo tiesitkin. Että jatkan matkaa.
Pajamäki Pajamäentie. Lähtöpiste. Mutta ei minulle. Pysäkiltä nousee nainen, jolla on sateenvarjo, vaikka ei sada. Hän ei avaa sitä. Hän vain pitää siitä kiinni kuin antennista. Hän ei katso minua, mutta minä näen, että hän kuuntelee.
Talin siirtolapuutarha. Puutarhat ovat liian synkkiä, vailla toivoa. Liian täydellisiä. Pysäkiltä nousee vanha mies, jolla on kori täynnä tyhjiä purkkeja. Hän ei koskaan katso ulos. Hän tietää, että tämä ei ole oikea puutarha.
Takomotie. Teollisuusalue. Rakennukset humisevat. Pysäkiltä nousee kaksi nuorta, jotka istuvat eri puolille bussia, mutta katsovat samaan kohtaan lattiaa. He ovat osa jotakin, mitä minä en vielä ymmärrä.
Kutomotie. Ilma muuttuu. Se on raskaampaa, kuin jokin painaisi sitä. Pysäkiltä nousee nainen, jolla on kartta. Mutta kartta ei ole tästä kaupungista. Se on vanha, kellastunut ja siinä on reitti, jota ei ole enää olemassa.
Vanha Viertotie. Tien nimi on vitsi. Se ei ole vanha, se on uudelleen rakennettu. Mutta nimi jäi kuin muistutus siitä, mitä oli ennen. Pysäkiltä ei nouse ketään. Mutta takaovi käy. Minä en pysähtynyt.
Munkkivuori Ostoskeskus. Kukaan ei kanna ostoksia. Pysäkiltä nousee pyylevä nainen, jolla on lapsi. Mutta lapsi ei liiku. Hän ei räpäytä. Minä en ole varma, onko hän oikea, vai onko hän nukke.
Niemenmäki. Maisema avautuu hetkeksi. Näen kauas mutta se ei lohduta. Se vain muistuttaa, kuinka paljon on piilossa.
Munkkiniemen aukio. Täällä minä muistan. Täällä linja 14 kääntyi kerran väärään suuntaan. Ei vahingossa. Ei virhe. Se oli testi. Ja minä läpäisin.
Paciuksenkaari. Puiden varjot liikkuvat, vaikka tuuli ei käy. Pysäkiltä nousee mies, jolla on silmälasit mutta ei silmiä. Hän istuu eteen. Hän ei kysy mitään. Hän tietää, että minä tiedän.
Meilahdentie. Sairaalat. Lääkärit. He katsovat bussia kuin se olisi potilas. Mutta minä en ole heidän potilaansa. Minä olen oire, jota he eivät osaa nimetä.
Tukholmankatu. Ilma on steriili. Liian puhdas. Pysäkiltä nousee nainen, joka kirjoittaa muistikirjaan. Mutta kynä ei kosketa paperia. Se liikkuu silti.
Seurasaarentie. Puiden takana on vesi. Se katsoo minua. Se tietää, että minä olen tulossa.
Sibeliuksen puisto. Patsas ei soi. Mutta minä kuulen sen silti. Se on varoitus.
Taivallahti. Taivas on liian lähellä. Pysäkiltä nousee nainen, joka ei varjosta itseään auringolta. Hän haluaa palaa.
Arkadiankatu. Leppäsuonkatu. Kamppi. Loppu, heidän mukaansa. Mutta ei minulle. Minulle se on vain uusi alku. Minä ajan ympyrää, mutta ympyrä ei ole suljettu. Se on spiraali. Se vie syvemmälle.
Henkilöauto pysähtyy viereeni risteyksessä. Kuljettaja ei vilkuile, ei räplää puhelinta, ei puhu. Hän katsoo suoraan minuun. Ei bussiin. Minuun.
Miksi juuri minua? Miksi juuri nyt?
Hänen katseensa ei ole utelias. Se ei ole ärtynyt, ei kiireinen. Se on tyhjä. Kuin hän olisi jo tiennyt, mitä minä aion tehdä. Kuin hän olisi tullut katsomaan, tapahtuuko se nyt.
Onko hän kuoleman airut? Ei viikatemies, ei varjo, vaan tarkkailija. Kylmä silmä, joka rekisteröi, ei reagoi. Ehkä hän ei ole ihminen. Ehkä hän on vesi.
Minä mietin vettä. Sen pintaa, sen syvyyttä. Sen silmiä, jotka eivät koskaan räpäytä. Vesi ei kysy, se odottaa. Se ei kutsu, se hyväksyy.
Ja nyt suojatie. Lapset seisovat reunalla. Heille palaa vihreä. Minulle punainen.
Mutta jokin on väärin. Vihreä valo ei ole heidän. Se on minulle. Se ei sano "pysähdy" se sanoo "tule".
Lapset eivät liiku. He seisovat kuin patsaat. Yksi heistä katsoo minuun. Ei pelokkaasti. Ei viattomasti. Vaan tietävästi.
Onko heidän aikansa tullut? Vai onko tämä testi? Kuka katsoo ketä?
Minä puristan rattia. Auto vieressä ei liiku. Kuljettaja ei räpäytä.
Minä mietin: Jos minä ajan nyt, muuttuuko maailma? Vai paljastuuko se?
Onko vielä aikaa?
Kysyn, mutta kukaan ei vastaa.
He seisoivat suojatiellä. Pienet jalat, reppujen paino, huppujen alla silmät. Vihreä valo heille. Punainen minulle. Kaikki oli niin kuin piti. Niin kuin maailma haluaa uskoa.
Minä pysähdyin. Minä annoin heidän astua. Yksi, kaksi, kolme askelta. He olivat melkein perillä melkein jalkakäytävällä, melkein turvassa.
Ja silloin minä päätin. Minä painoin kaasua. Minä annoin bussin nytkähtää. Päin punaisia. Päin sääntöjä. Päin sitä, mitä he luulevat olevan totta.
Mutta he ehtivät. He juoksivat viimeiset askeleet. He katsoivat taakseen. Yksi heistä hymyili. Mutta se ei ollut hymy se oli merkki. Kuin sanoisi: "Minä tiesin. Minä tiesin, että sinä testaat."
Minä mietin: Ovatko he eläviä? Vai ovatko he muistoja, jotka kulkevat vielä hetken? Onko tuo elämää tuo liike, tuo hengitys, tuo katse? Vai onko se vain toisto, kuin nauha joka pyörii?
Kuolleet lapset eivät ole poissa. He istuvat joskus bussissa. He eivät näytä korttia, eivät puhu. He vain istuvat. Ja kun katson heitä, he katoavat.
Elävät lapset hekin ovat hauraita. He sulavat, kun katson liian kauan. He muuttuvat. He eivät ole enää lapsia. He ovat jotakin muuta.
Todellisuus ei ole varma. Minä ajan sen läpi joka päivä. Ja joskus, kun vihreä valo palaa heille minä mietin, ehkä se kutsuu minua. Ehkä heidän aikansa ei ollut. Ehkä minun on.
Vierailija kirjoitti:
Vaihda välillä istuinta, mene vaikka siihen penkkiin jossa matkustetaan selkä edellä. Voit saada uusia näkökulmia.
Ai kuljettaja vai?
Mitä helvettiä nyt taas.