Kaikki aina vain kallistuu, työn orjat riutuvat

Oi, herra, kuuletko suruani,
kun arki painaa ja tuska on suuri?
Köyhyys kalvaa, kuten rautaketju,
minut sitoo, en pääse irti tästä elämän taakasta.

Ruoka on kallista, leipä on ohutta,
kultaiset sanomat vain sydämeni kutistavat.
Talon herra ylpeilee rikkaudellaan,
samaan aikaan minä murehdin pientä osaa elon leivästä.

Kuinka voin kestää, kun vilja huutaa,
mutta hintansa nousee, eikä minulla ole valtaa?
Kirstut täyttyvät vaurauden loisteesta,
mutta köyhän orjan käsi on yhä tyhjää ja heikkoa.

Katan hikipisaroita otsaltani,
kun töitä teen, mutta palkkaa ei kuulu.
Työ taivasalla, viljapelloilla,
yöt ovat kylmiä, eikä koskaan rauhaa.

Vainoavat ajatukset, maailman oikku,
miksi juuri minä, köyhyyden ja orjuuden mittari?
Kalliiksi on tullut elämäni, vankina maan,
mutta sydämessäni yhä syttyy toivon liekki se on ainoa, joka antaa voimaa.

Oi, herra, kuulehan orjasi valitus,
anna meille, jotka työssä luovutamme,
mahdollisuus nostaa päämme ylös,
kallistuessamme toiveesta, vapauden unelmasta!