Muita aikuisia jotka ns. kehityksessä jäljessä vaikean lapsuuden takia?

Olen jo 46-vuotias ja vasta nyt alan olla henkisesti muiden ikäisteni tasolla. Elin vielä ihan muutama vuosi sitten epätasapainoisen teinin elämää, olin johdateltavissa, alistuin kaikenlaiselle hyväksikäytölle, olin epävakaa ja holtiton, ainaisissa vaaratilanteissa, piittaamaton taloudesta ja terveydestä jne. Tässä vielä kasvatin kolmea lasta yksin.

Koin valtavat menetykset lapsena ja teininä, enkä koskaan selviytynyt niistä. Ainoa missä olen jotenkin pärjännyt oli työelämä, siinä kaikki. Vasta nyt alan päästä jatkuvasta äidin kaipuusta ja hyväksynnästä eroon. Mutta se HÄPEÄ! Ai jumalauta mikä kauhea häpeä. Miten minua vuosikymmeniä nuoremmatkin ovat olleet minua, aikuista ihmistä, paljon kypsempiä ja tasapainoisempia. Mikä naurettava pelle olen ollut! 

Tämän kaiken kun tajusin, havahtuminen sattui niin paljon että ihan fyysisesti teki kipeää. Ja miten väsymys vuosikymmenien sekoilusta seurasi! Olen maannut nyt monta kuukautta sängyssä lähes 24/7, fyysisesti täysin uupuneena, aivan kuin olisin toipumassa maratonilta. Ainoa mitä olen pystynyt tekemään on retket luontoon yksin. En enää kestä ihmisiä vaan olen erakoitunut täysin. En haaveile enää mistään mikä liittyy toisiin ihmisiin. Parisuhde olisi kauhea ajatuksenakin.

Lapsiparkani, vielä kaikenlisäksi. Olen pyytänyt anteeksi ja sanonut että ymmärrän täysin jos joskus haluavat laittaa välit poikki. Hoidin heidät kyllä ja rakastin ja hellin, vein retkille ja matkoille (iloisesti velkarahalla josta myöhemmin sain maksaa ulosottoa myöten). Siltikin, sekoilin siinä välissä ja touhusin elämää päättömästi, tein absurdeja päätöksiä joista seurasi absurdeja käänteitä. Onneksi ei sentään päihteet sekoittanut elämää, se nyt olisikin vielä puuttunut.