Missä vaiheessa elämää teillä meni yli ja aloitte vihata vanhempanne?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Ei missään. Täysi-ikäisenä voi päättää omasta elämästään.
Ei voi, jos hullu vanhempi saa päättää.
Neljänkympin jälkeen. Olin musta lammas ja yleinen ikävien asioiden kaatopaikka. Tajusin olevani oikeasti hirveän ystävällinen ja tunnollinen ihminen, johon muut lapsuudenperheen jäsenet projisoivat omaa itsekkyyttään ja omia ongelmiaan.
Vierailija kirjoitti:
Milloin sinulla, ap?
Keski-iässä. Ap
Kun olin 22 niin isäni kuoli ja katkaisin välit äitiini. Isääni en tosin ollut nähnyt enää 12 ikävuoden jälkeen. Kaikki vanhemmat eivät ole hyviä ja niin kuuluukin sitten tehdä, kun ikää on, että ottaa vastuun omasta elämästä ja lähtee ja rakentaa hyvän elämän eikä jatka sitä vanhaa. Valitettavasti alle täysi-ikäisenä on melkein vain pakko kestää lähes mitä tahansa, mutta sitten pääsee työelämään ja tekosyitä ei enää ole.
Olen vihannut isääni niin kauan kun muistan. Äitiäni aloin vihaamaan oikeastaan äitini viimeisinä elinvuosina tajuttuani monia asioita.
Siemenet kylvettiin jo lapsuudessa kun äiti julisti, että jos hänen pitäisi valita kenet lapset antaa ja pois kenet pitää, minut antaisi pois ja pitäisi x:n ja y:n. Menestyin koulussa erittäin hyvin, sain mm. parhaan oppilaan stipendin jonka hain paljain jaloin, koska minun ei katsottu olevan edes sopivien kenkien arvoinen. Kotona sätittiin, miten kaikki tuijottivat heitäkin. Kaikki mitä tein, oli väärin. Tajusin aikuistuttuani olleeni poikkeuslaatuinen lapsi siinä kodissa, ja että äidin tarkoitus oli tuhota minut kateuksissaan tai missä lieneekään.
Nyt nelikymppisenä sisarukseni x on alkoholisoitunut ja hänellä on vakavia terveysongelmia. Y on misogyyninen sika joka ei saa naista, ja on siitä katkera minulle. Heille on lahjoitettu autoja, majoitettu ilmaiseksi, järjestetty juhlia, oltu apuna kaikessa. Minä en ole saanut mitään.
Kerran kun äiti taas puhelimessa ylisti sisaruksiani, minussa lehahti järjetön raivo. Olin hakenut juuri maisterin todistukseni yliopiston kansliasta ja kertonut siitä äidille. Hän ei sanonut siihen mitään vaan käänsi jutun alkkissisarukseni käsittämättömiin saavutuksiin elämässä. Löin luurin korvaan ja välit menivät siinä samassa. Mitään ei ole kuulunut vuosiin.
Lapsuuteni oli varsin perinteinen kännäävien ja riitelevien vanhempien säestämänä ja itsekin sai siinä osansa. Vaikka vanhemmiten vanhempani ovat rauhoittuneet ja muuttuneet siedettävämmiksi, huomaan kuitenkin että vanhemmiten ärsyynnyn heihin jotenkin jatkuvasti enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Siemenet kylvettiin jo lapsuudessa kun äiti julisti, että jos hänen pitäisi valita kenet lapset antaa ja pois kenet pitää, minut antaisi pois ja pitäisi x:n ja y:n. Menestyin koulussa erittäin hyvin, sain mm. parhaan oppilaan stipendin jonka hain paljain jaloin, koska minun ei katsottu olevan edes sopivien kenkien arvoinen. Kotona sätittiin, miten kaikki tuijottivat heitäkin. Kaikki mitä tein, oli väärin. Tajusin aikuistuttuani olleeni poikkeuslaatuinen lapsi siinä kodissa, ja että äidin tarkoitus oli tuhota minut kateuksissaan tai missä lieneekään.
Nyt nelikymppisenä sisarukseni x on alkoholisoitunut ja hänellä on vakavia terveysongelmia. Y on misogyyninen sika joka ei saa naista, ja on siitä katkera minulle. Heille on lahjoitettu autoja, majoitettu ilmaiseksi, järjestetty juhlia, oltu apuna kaikessa. Minä en ole saanut mitään.
Kerran kun äiti taas puhelimessa ylisti sisaruksiani, minussa lehahti järjetön raivo. Olin hakenut juuri m
Onneksi olkoon!
Vierailija kirjoitti:
Olen vihannut isääni niin kauan kun muistan. Äitiäni aloin vihaamaan oikeastaan äitini viimeisinä elinvuosina tajuttuani monia asioita.
Varmasti todella vapauttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Neljänkympin jälkeen. Olin musta lammas ja yleinen ikävien asioiden kaatopaikka. Tajusin olevani oikeasti hirveän ystävällinen ja tunnollinen ihminen, johon muut lapsuudenperheen jäsenet projisoivat omaa itsekkyyttään ja omia ongelmiaan.
Samoin. Olin kaikkien auttaja ja sylkykuppi. Yhtäkkiä mitta täyttyi pahasta mielestä. Postin kaikki elämästäni. Nyt henki kulkee ja elän täysillä itselleni. En vihaa heitä mutta en veljeilkään. 🤭🤭🤭
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neljänkympin jälkeen. Olin musta lammas ja yleinen ikävien asioiden kaatopaikka. Tajusin olevani oikeasti hirveän ystävällinen ja tunnollinen ihminen, johon muut lapsuudenperheen jäsenet projisoivat omaa itsekkyyttään ja omia ongelmiaan.
Samoin. Olin kaikkien auttaja ja sylkykuppi. Yhtäkkiä mitta täyttyi pahasta mielestä. Postin kaikki elämästäni. Nyt henki kulkee ja elän täysillä itselleni. En vihaa heitä mutta en veljeilkään. 🤭🤭🤭
Niinpä. Ystävät saa itse valita mutta sukua ei tiettyyn ikään asti.
Kyllä se alkoi jo lapsuudessa, koska he olivat mielestäni liian ankaria ja epäoikeudenmukaisia. En kuitenkaan uskaltanut noustavanhempiani vastaan ennen, kuin viisikymppisenä. Siinä sitten purin reppuni koko ajalta ja muurama kuukausi meni niin, ettei oltu puheväleissä. Menin sitten äitini syntymäpäiville ja tilanne normalisoitui. Asiaan ei koskaan palattu eikä siitä puhuttu. Nykyisin olen asiallisissa väleissä, koska ovat jo ysikymppisiä.
Aloin pitää vanhemmista, kun aikuistuin ja meni teiniuhot ohi.
Murrosiässä, mutta se on kai ihan normaalia. Muutin 15-vuotiaana omilleni. Tapasin vanhempia muutaman kerran vuodessa. Sitten kun vanhemmat vanhenivat ja tarvitsivat enemmän apua suhteet palautuivat ja painopiste muuttui niin että he olivat niitä lapsia ja minä aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Neljänkympin jälkeen. Olin musta lammas ja yleinen ikävien asioiden kaatopaikka. Tajusin olevani oikeasti hirveän ystävällinen ja tunnollinen ihminen, johon muut lapsuudenperheen jäsenet projisoivat omaa itsekkyyttään ja omia ongelmiaan.
Sama juttu. Olin n.36 kun kiehui yli viimeisen kerran. Tänä päivänä olen iloinen, että katkoin roskasakkiin välit.
Vierailija kirjoitti:
Siemenet kylvettiin jo lapsuudessa kun äiti julisti, että jos hänen pitäisi valita kenet lapset antaa ja pois kenet pitää, minut antaisi pois ja pitäisi x:n ja y:n. Menestyin koulussa erittäin hyvin, sain mm. parhaan oppilaan stipendin jonka hain paljain jaloin, koska minun ei katsottu olevan edes sopivien kenkien arvoinen. Kotona sätittiin, miten kaikki tuijottivat heitäkin. Kaikki mitä tein, oli väärin. Tajusin aikuistuttuani olleeni poikkeuslaatuinen lapsi siinä kodissa, ja että äidin tarkoitus oli tuhota minut kateuksissaan tai missä lieneekään.
Nyt nelikymppisenä sisarukseni x on alkoholisoitunut ja hänellä on vakavia terveysongelmia. Y on misogyyninen sika joka ei saa naista, ja on siitä katkera minulle. Heille on lahjoitettu autoja, majoitettu ilmaiseksi, järjestetty juhlia, oltu apuna kaikessa. Minä en ole saanut mitään.
Kerran kun äiti taas puhelimessa ylisti sisaruksiani, minussa lehahti järjetön raivo. Olin hakenut juuri m
Liian vähän puhutaan siitä, että vanhemmat kadehtii ja vihaa lapsiaan, jos itse ovat ongelmaisia ja lapset ei.
Ei missään. Täysi-ikäisenä voi päättää omasta elämästään.