Elämä on muuttunut ihanaksi, kun on lopettanut ihmisten kanssa olon.

Minulla on mies ja kaksi hyvää ystävää. Mutta suurin osa ihmisistä jäi taakse vuosi sitten (mm. KAIKKI sukulaiset). Työtön olen tällä hetkellä ja säästöt mahdollistavat sen. Työtäni voi tehdä myös 98% etänä tai yrittäjänä. Mieskin on introvertti ja molempien kodit isoja niin ei pidä nyhjätä kylki kyljessä. Miehen koti vielä keskellä ei mitään.

En aio enää koskaan sietää mitään sekoilua tai huonoa käytöstä muilta. Ja tämä ei tarkoita ettenkö olisi näiden muutaman rakkaan ihmisen tukena jos he tarvitsevat minua, mutta mitään läheisriippuvuutta tai kohtuutonta käytöstä en enää katsele. Ihanaa muutenkin kun ei välillä näe viikkoon tai kuukauteen ketään paitsi miehen jossain eri huoneessa tai pihalla kävelemässä kuin jonkin big foot-havainnon konsanaan. :D 

Näin siis etenkin jos hän vielä hoitaa kauppareissut tai ajetaan yöllä 24/7-markettiin pidempi matka. Oma asuntoni on kerrostalossa mutta miehen talo on 3km lähimmästä naapurista.

Olin ennen toisia kunnioittava, kiva ja ystävällinen. En siitä mitään hyvää itselleni saanut. Päinvastoin pilkattiin. Olin myös ahkera ja tunnollinen. Hyväksikäyttöä vain sain. Tympeyttä ja ilkeyttä olen kokenut syyttä suotta. Nyt olen kohta eläkkeellä muutaman vuoden päästä. Olen jotenkin katkeroitunut ja vihainenkin. En enää välitä kenestäkään. Ajattelen vaan itseäni. Jotenkin pelkäänkin ihmisiä. Haluan vaan olla omissa oloissani. Se on parastakin. Ei ihmiset mitään hyvää tuo. Itseään vaan ajattelevat ja korostavat. Nautin yksinolosta. Vain töissä käyn. Kirjat ja vuode ovat parhaimmat ystäväni.