Kertokaa nyt joku mikä järki missään on

kun päivät valuu hukkaan parisuhteessa jonka molemmat osapuolet on kai vaan niin väsyneitä eikä kumpikaan edes saa aikaiseksi lähteä. Kumppani sanoo kysyttäessä olevansa tyytyväinen ja ettei ole edes ajatellut että ero olis mahdollinen, itse mietin eroa lähes joka viikko, itken melkein joka päivä ja riidellään ihan joka päivä. Ei päihteitä paitsi kumppanin tupakointi hiertää kun ei minusta ole perheellisen pienituloisen ihmisen harrastus. Kumppani on yli 30 vuotias ja harrastukset on tietokonepelit, mobiilipelit, sarjojen tuijotus. Kokee olevansa oikeutettu harrastamaan miten paljon jaksaa/ keskellä yötä ja että minun velvollisuudeksi jää herätä yksin lasten kanssa. Kyllä, olen tehnyt lapsia tämän henkilön kanssa, saa vapaasti ihmetellä ja kauhistella. Hän ottaa kaiken kritiikin itseensä ja alkaa aina kääntämään keskustelut aiheisiin joilla koittaa saada minut tuntemaan itseni huonoksi tai pieneksi esimerkiksi muistuttelemalla alkoholisti isästäni. Jos itken pahaa oloa hän sanoo että itsehän aloitit ja halusit taas tapella, turha siinä itkeä, oma vikasi. Jos pyydän häneltä tukea tai apua hän kokee sen niin että hänen pitäisi "tanssia pillini mukaan". Aina pitäisi ajatella ensin hänen tarpeitaan ja jaksamistaan. Kuin minulle ei olisi edes tilaa hengittää. Tuntuu kuin hän olisi joku 13 vuotias joka vihaa äitiään ja on päättänyt että minä olen se äiti. Joka päivä herään ja vihaan häntä sydämessäni enemmän mutta en tiedä mitä tehdä, pakkomielteisesti vaan roikun tässä ja elättelen jotain hullua toivetta että joku päivä hän vaan herää tähän elämään ja meidän yhteinen elämä voi oikeasti alkaa. Jos hän tekee virheen se on aina muiden vika. Jos joku muu mokaa sitä kauhistellaan kovaan ääneen että oletko sinä ihan tyhmä? Tiedän että hän on sisältä pieni ja heikko ja rikki ja siksi käyttäytyy kuin maailman isoin ääliö, mutta missä vaiheessa minun pitää osata vain luovuttaa ja todeta että tuhlaan elämäni tässä parisuhteessa jonka toisen osapuolen mielestä minä olen se ongelma kun haluan jotain tästä suhteesta, hänestä, meistä. Toivoisin vain kovasti edes tunnetta että minuakin rakastetaan, seurani kiinnostaa, olen arvokas tai edes jotain muutakin kuin lastenhoitaja ja harrastusten mahdollistaja jonka tunteet ja seura ovat vain taakka tai rasite.