Kadehdin ihmisiä jotka eivät häpeile mitään ja ovat itsevarmoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutos alkaa siitä, kun arkailuun ja häpeilyyn tuhlattu elämä alkaa ahdistaa liikaa.

"Beatings will continue until morale improves"

Yleensä tulee kyllä päinvastainen reaktio, kun tulee mitta täyteen.

Häpeällä minäkin olen kasvatettu "aattele nyt mitä ne ajattelee", "mieti et mitäköhän niiden vanhemmatkin ajattelee", "lapset ei puhu aikuisten päälle, onko selvä" ja sit aina sukulaisille ja vieraille paheksuttiin mitä minä ja siskoni oltiin tai ei oltu. Oikeasti oltiin maailman kilteimpiä ja tunnollisimpia. Sitten myöhemmin muistan miten äiti paheksui ja ilkkui minua 17-18 vuotiaana kun minulla kuulemma vasta sitten alkoi murkkuikä ja kapinointivaihe elämässä ja olin mennyt piloille, kun ennen olin niin kunnollinen ja siisti ihminen, vaikka tuolloin löysin vihdoin kavereita joiden kanssa viettää vapaa-aikaa ja pyöriä kaupungilla ja poikien kanssa eli normaaleja nuorten juttuja. Sitten kun minulla oli eka poikaystävä 17v ja kerran makoilimme päivällä sängyssäni peittojen alla lakanoiden välissä vaatteet päällä ja äiti avasi huoneeni oven, sitä häpeän ilmettä en unohda varmaan koskaan "MITÄ TE TEETTE?!?!? Vaatteet päällä lakanoissa" ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutos alkaa siitä, kun arkailuun ja häpeilyyn tuhlattu elämä alkaa ahdistaa liikaa.

"Beatings will continue until morale improves"

Yleensä tulee kyllä päinvastainen reaktio, kun tulee mitta täyteen.

Sanonnalla tarkoitetaan, että kynnyksen ylityttyä ihminen lähtee hakemaan muutosta

Vierailija kirjoitti:

Mä olen iän myötä oppinut nauramaan itselleni. Ei aina ole niin vakavaa...

Juuri näin. On vapauttavaa osata nauraa omille ns. pikku mokille. Olen kohta seitsemänkymmentä ja kyllä toisinaan tunnen epävarmuutta vieläkin. Onneksi ikä kuitenkin auttanut paljon. Aito elämänilo myös kohentaa itsevarmuuttakin.

Jaa. Minä taas en välitä ihmisistä, jotka eivät itsevarmuudessaan osaa hävetä mitään. Ovat vastenmielisiä. Makunsa kai kullakin.

Itselle on ikä ja kokemus tuonut itsevarmuutta. Nuorena olin erittäin epävarma ja mietin jatkuvasti, mitä muut minusta ajattelee, mutta nykyään uskallan olla miettimättä turhia.

Itsevarmuutta on kyllä jollain liikaakin, yli-itsevarmat ihmiset on omasta mielestäni pelkästään ärsyttäviä. Pieni ujous tai - ajoittainen epävarmuus tekee ihmisestä paljon inhimillisemmän ja helposti lähestyttävämmän.

Normaali ihminen häpeää, jos huomaa tehneensä jotain väärin, mutta ei välitä pikkuasioista. Jos on liian itsevarma, on sekin oire jostain, samoin se, ettei häpeä mitään. Kasvatuksesta kaikki lähtee. Siedätä itseäsi ja opi nauramaan itsellesi. Maailma ei mokiin lopu.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa vähän olla itsekritiikkiä, mitä tekee, esim. kännissä strippaminen, niin ei tarvotse miettiä häpeämistä. Normaalia tekemistä ja olemista ei tarvitse hävetä, ne on pikkusieluisia heikkoitsetuntoisia, jotka arvostelevat toisten tekemisiä. Sellaista taas ei kannata tehdä, minkä takana ei itse pysty seisomaan.

Mutta kuka sen sitten määrittää, mikä on normaalia tekemistä? Miksi juuri strippaamista kannattaa mielestäsi hävetä? Tällaisia voi olla hyödyllistä kysyä itseltään, koska niiden omien asenteiden rehellisen tarkastelun myötä voi päästä syvällisemmin käsiksi siihen omaankin häpeään ja omiin ns. sokeisiin pisteisiin. Mitä häpeää itsessään, mitä omasta mielestä muiden pitäisi hävetä, missä menee esim. normaalin itseilmaisun raja ja miksi? Meneekö raja siinä, mitä sietää ja hyväksyy muilta, lopulta siinä mitä hyväksyisi itseltään? Vai ajatteleeko päinvastoin että muut saavat kyllä elää vapaasti, mutta itselleen ei jostain syystä anna samanlaista lupaa? Mikä esim. strippaamisessa pohjimmiltaan on sellaista, jota pitäisi hävetä jos sen tekee omasta vapaasta tahdosta? Onko se pelko siitä, miten muut lokeroivat vai onko siinä jotain perustavanlaatuista pahaa?

Itse häpeän välillä impulsiivisesti tehtyjä asioita, jotka eivät jälkikäteen ajateltuna vastaa omia syvimpiä arvojani eli asioita joita olen tehnyt tunteen vallassa. Usein saan kuitenkin itseni kiinni myös siitä, etteivät ne asiat ole oikeasti aiheuttaneet kellekään mitään haittaa ja se häpeä on vain joku opittu reaktio. Toisinaan tuntuu kuin sisällä riitelisi kaksi puolta itsestä; toinen yrittää elää vapaasti ja toinen pitää kuria vähän kuin varmuuden vuoksi. Mutta siihenkin auttaa kun muistaa, että häpeän perimmäinen sosiaalinen tarkoitus on varmistaa paikka ja asema laumassa. Jos emme kykenisi tuntemaan häpeää, tekisimme kaikenlaista sellaista joista voisimme menettää tukiverkkomme kokonaan. Monilla tuo reaktio vain aktivoituu ihan turhaan ja sellaisista asioista, joista läheisemme eivät oikeasti ole meitä hylkäämässä. Vähän kuin säikähtäessä aivot varautuvat automaattisesti vaaraan, vaikka oikeasti ei olisi mitään uhkaa.

https://yle.fi/aihe/a/20-278093

Ei se ole häpeän puutetta vaan suhteellisuudentajua, omien rajojen tunnistamista, itsearvostusta, kiitollisuutta elämästä, välinpitämättömyyttä turhasta hössöttävien ja toisaalta tarkoituksellisesti ilkeiden puheista.

Toisia arvostava ihminen on ystävällinen. Hän ei nolaa, piikittele, aiheuta ikävää oloa, puhu epäystävällisesti ja tylysti. Tämä kannattaa pitää mielessä joka kohtaamisessa. 70% ihmisistä, jotka aiheuttavat sinulle ikävän olon, ovat jollakin tapaa häiriintyneitä. Vältä heitä, älä ainakaan välitä tipan vertaa sanomisistaan.

Annan ihmisille aina toisen mahdollisuuden. Toisella voi olla huono päivä, vaikea elämäntilanne. Usein annan kolmannenkin mahdollisuuden, sen jälkeen vältän kyseistä ihmistä. En tuhlaa ainoaa elämääni ihmisiin, joka ei osaa käyttäytyä ja on ilkeä.

Jos ei häpeä mitään, on narsisti ja sosiopaatti. Häpeä on erittäin hyvä tunne, on tervettä tuntea häpeää. Itse olen itsevarma, mutta osaan kyllä hävetä omaa käytöstä kun siihen on tarve. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tiedän. Aitous auttaa ja kaiken hyväksyntä. Hyväksy itsesi ja elämäsi, hyväksy kaikki mahdollinen totuus. Siitä se lähtee viimeistään.

Ja hei, muista että kaikella on tarkoituksensa!

Mikä tarkoitus on sillä että isäni menetti vaimonsa ja lapsensa kun olin teini?

Elämässä tapahtuu kaikenlaista monesta eri syystä. Hieman tahditon kommentti sinulta tähän.

Tuossa sanottiinkin, että kaikella olisi tarkoituksensa. Kysyin, että mikä tarkoitus tuossa voisi olla. Ihan aidosti kiinnostaa.

Se ettet pidä siitä ei vaadi mitään selitystä.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei häpeä mitään, on narsisti ja sosiopaatti. Häpeä on erittäin hyvä tunne, on tervettä tuntea häpeää. Itse olen itsevarma, mutta osaan kyllä hävetä omaa käytöstä kun siihen on tarve. 

Kyllä, tiettyyn pisteeseen se on tarpeellista mutta liiallinen häpeä sairastuttaa. Suomalaiseen kulttuuriin on iskostunut hirveästi ihan turhaakin häpeää mikä näkyy tälläkin palstalla joka päivä. Ihmiset eivät osaa käsitellä häpeän tunteita, mikä saa esim. arvostelemaan muita vihamielisesti tai ihmisen pienentämään itseään, jolloin ei enää uskalla ottaa riskejä tai käyttää koko potentiaaliaan. On hirveän raskasta miettiä liikaa, mitä muut mahtavat ajatella ja tuntuu että tässä kulttuurissa pidetään hyveellisenä sitä että ollaan mahdollisimman harmaita ja harmittomia. Salaa ja selän takana kyllä kyräillään, mutta ei oteta liikaa tilaa ettei vaan ärsytetä ketään. Se saa aikaan sen, että joku joka elääkin välittämättä näistä sosiaalisista säännöistä, saa hän niskaansa muidenkin likapyykin. Häpeän tunteet voi tukahdutettuina myös sairastuttaa ihmistä; vähintään henkisesti ja välillisesti jopa fyysisesti. Ei ole terveellistä padota tunteita ja elää ristiriidassa itsensä kanssa, minkä voimakas häpeä aiheuttaa. Se on kuin henkinen vankila josta ainoastaan ihminen itse voi vapauttaa itsensä. Tässä on kuitenkin myös isoja sukupolvien eroja ja vanhemmat sukupolvet ovat tottuneet häpeämään ihan kaikenlaista. Nuorimmat sukupolvet ovat murtamassa näitä asenteita ja se menee monen mielestä toki välillä liiallisuuksiin, kun tabuista tehdään yhtäkkiä yhtä sirkusta. Itse ajattelen että monen tabu-aiheen on kuitenkin tarkoituskin tulla rytinällä käsittelyyn, jotta jonkinlainen terve keskitie on mahdollista löytyä tulevaisuudessa.

Missä koet onnistuvasi? Missä olet hyvä? Siitä se lähtee vai...

Muiden mielipiteet ja niiden pohjalta eläminen kirkastuu hetkenä, kun tämä arvosteleva ihminen kuolee. Tajuaa, että ei hemmetti, tuonko ihmisen mielipiteiden mukaan elän tässä ja nyt elämäni. Näin kävi itselle, kun tajusin opettajan, joka kiusasi ja haukkui meitä, kuolleen. Olin menossa tapaamaan häntä ja kertomaan, mikä minusta "tyhmästä lapsesta", tuli isona. Tuosta alkoi jonkinlainen järjen polku, enkä ole enää sen jälkeen hirveästi välittänyt juoruilusta, arvostelusta, pilkasta ja ivasta. Menevät sen sanojan piikkiin, hänen epätasapainoisen mielensä syyksi. Pitäköön mielipiteensä itsellään.

Tämän jälkeen olen miettinyt näin, että jos tämä henkilö olisi kuollut, välittäisinkö hänen arviostaan yhtään. Useimmiten vastaus on en. Miksi siis välittäisin hänen nyt eläessäänkään. Keskittyköön omaan elämäänsä, minä keskityn omaani.

Oikeastaan vain parin rakkaimman ihmisen mielipiteillä on minulle merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Sitten vielä että jos on vielä tällainen ihminen kaunis/komea... kateeksi käy.

Helppohan heidän on olla itsevarmoja.

Otapa esiin joku fyysisesti "vähemmän viehättävä", mutta luontevan itsevarma tyyppi. Vau! Se vasta ihailun herättää.

Ei vaan jaksa stressata jostain häpeästä. Kaikki voimavarat menee muuhun selviytymiseen.

Vierailija kirjoitti:

Minulta kysytään usein, mistä löydän rohkeutta tehdä tiettyjä asioita ja miten olen niin itsevarma tai vaikutan joidenkin silmään siltä. Todellisuudessa pelkään, häpeän ja toisinaan ylianalysoin itseäni ja mietin kyllä mitä muut minusta ajattelevat, mutta juju, on siinä etten kuitenkaan anna näiden tunteiden päättää tai ratkaista sitä mitä teen ja miten elän. Eli Ap sinua suosittelisin kanssa pohdiskelemaan sellaista vaihtoehtoa, että mitäpä jos tarkoitus ei olekaan päästä häpeästä kokonaan irti vaan tulla toimeen sen kanssa? Mitä jos itsevarmuus ei olekaan sitä, ettei koskaan ole epävarma, vaan että päättää silti epävarmuuksista huolimatta elää itsensä näköistä elämää? Rohkea ihminen ei ole peloton, vaan sellainen joka tekee peloista huolimatta. Itsevarma ihminen taas ei kuvittele, että kaikki hyväksyvät hänet, vaan sellainen joka on sinut sen kanssa että kaikki eivät tule koskaan pitämään hänestä. Oma elämäni muuttu

Täyttä asiaa, kiitos kirjoittajalle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten vielä että jos on vielä tällainen ihminen kaunis/komea... kateeksi käy.

Helppohan heidän on olla itsevarmoja.

Otapa esiin joku fyysisesti "vähemmän viehättävä", mutta luontevan itsevarma tyyppi. Vau! Se vasta ihailun herättää.

Ihailun hakeminen ei ole tässä se pointti vaan se, ETTEI hae muiden ihailua ollenkaan. Mitä ihmettä sitä tekee joidenkin randomeiden ihailulla? Etenkin jos tietäisi, että heidän päänsä sisäinen maailma on vähemmän kaunis. En todellakaan hae muilta ihmisiltä ihailua. Olen vain ja elän elämääni, teen asioita, joista pidän, vietän aikani heidän, joista pidän, kanssa. Muita kohtelen ystävällisesti, mutta siinä se. En ole kiinnostunut hakemaan heiltä mitään. Odotan hyvää ja ystävällistä kohtelua, jos en sitä saa, vaihdan maisemaa. 

nosto