Ihmissuhteiden ylläpitäminen on uuvuttavaa
Onko se tavallista nykyään, että suurin osa ihmistä ei jaksa ottaa yhteyttä, järjestää tapaamisia ym? Tuntuu todella raskaalta edes yrittää ylläpitää mitään kaverisuhteita, koska se tuntuu aina niin yksipuoliselta jos itse olen ainoa joka ehdottaa tapaamisia tai ylipäänsä laittaa joskus viestiä. Jos en laita niin toisesta ei kuulu ehkä enää koskaan mitään, eli kaikki on omilla harteillani. En tiedä mikä vika minussa on vai onko edes mitään? Ehkä en sitten ole tavannut niitä oikeita ihmisiä.
Lapsuudessa oli paljon helpompaa kun kaverit soittelivat kylään tai mukaan reissuihim, tapahtumiin jne., puolin ja toisin, joskus melkein kyllästymiseen asti. Valitettavasti muuttojen myötä ne vanhat kaverisuhteet jäi. Ymmärrän, että aikuisilla on yleensä perheet ja työt, jotka vie aikansa, mutta ainakin itselläni liikenee silti joskus aikaa muullekin. Olisi vaan kiva joskus sosialisoida muidenkin kuin perheensä kanssa.
Kommentit (7)
Työ ja perhe vie kaikki mehut. Ja sitten jos yrittää sopia jotain, kaikilla kalenterit täynnä. Uuvuttavaa sopia kahvihetkeä jonnekin viikkojen päähän, joka sitten todennäköisesti peruuntuu.
Muistelen kaiholla opiskeluaikoja. Luennolta lounaalle/kahville, hengailua ja ex tempore juttuja.
Nyt elämä on arkista suorittamista aikatauluineen.
Kaikki pitää nykyään aikatauluttaa kuukausia etukäteen. Mitään spontaanisuutta ei ole. Olen jo luovuttanut.
Mää oon enää tekemisissä vain vanhempieni kanssa. Sekin tuntuu raskaalta. En jaksais.
Olen tarkoituksella unohtanut kaveruus-ja ystäväsuhteet, kun yhteydenpito jäi kuten ap:lla aina minun puolelta tulevaksi. En nyt halua edes tutustua yhteenkään ihmiseen, siitä ei tule kuitenkaan mitään. Suppea on piirini, mutta parempi sekin kuin lauma pettureita.
Vierailija kirjoitti:
Työ ja perhe vie kaikki mehut. Ja sitten jos yrittää sopia jotain, kaikilla kalenterit täynnä. Uuvuttavaa sopia kahvihetkeä jonnekin viikkojen päähän, joka sitten todennäköisesti peruuntuu.
Muistelen kaiholla opiskeluaikoja. Luennolta lounaalle/kahville, hengailua ja ex tempore juttuja.
Nyt elämä on arkista suorittamista aikatauluineen.
Tämä. Milloin elämästä tuli tuollaista? Omasta lapsuudesta muistan, että äiti tapasi usein ystäviä ja niilläkin olin lapset mukana jolloin leikittiin yhdessä kun aikuiset kahvitteli ja jutteli niitä näitä. Vaikka ei elämä ollut helppoa, kaikki oli jotenkin yksinkertaisempaa ja yhteisöllisempää!
Ei sinussa välttämättä mitään vikaa ole. Suomalainen kulttuuri vain on tällainen yksinäisyyttä ihannoiva.