Lue keskustelun säännöt.
Taas yksinäinen ilta ja viikonloppu edessä, eräs monista...
24.02.2007 |
Tunne, että on aivan yksin. No joo, lapset toki ovat kotona, mutta tarkoitan totaalista henkistä yksinäisyyttä. Se on oikeasti kovaa. Varsinkin kun tämä ei ole oma valinta.
Kateellisena ostarilla taas jälleen kerran katseilin kokonaisia perheitä joihin kuuluu äiti, isä ja lapsi(a). Alan jo hyväksymään asian että minulla sitä ei enää ole, mutta sattuu se pirusti silti.
On aikuisen ikävä, sylin ikävä ja henkisen kumppanuuden ikävä. Rakas jonka kanssa suunnitella tulevaa tai muistella mennyttä. Tai olla ihan vaan hiljaa ja tuntea toinen lähellä. Viikonloppuisin asia oikein korostuu kun perheet viettävät yhdessä aikaa.
Lasteni kanssa vietettyä aikaa en väheksy, mutta se ei ole sama asia kun saada tukea, rohkaisua ja aikuisen seuraa. Lapset vielä ovat niin pieniä että ovat ennemminkin huollettavia. Ystävät ovat tärkeitä, mutta ne eivät korvaa lasten isän olemassaoloa ja kumppanuutta.
Omaankin korvaan tämä valitus kalskahtaa itsesääliltä, mutta lienen siihen oikeutettu. Tänään on taas huonompi päivä. Niitähän päivät yleensä nykyisin ovat. No joskus on parempiakin joukossa, mutta hyvää ei yleensä ollenkaan. Ainakaan enää.
Olen äiti, huolehtija, hoivaaja, entinen vaimo, nykyisin leski. Kuka huolehtisi minusta?
Kiitos kun kuuntelit.
Kommentit (5)
Vierailija:
Erosimme, ja oma elämä ei meinaa millään käynnistyä. Lähes päivittäin itkeskelen tätä hirvittävää yksinäisyyden, epäonnistumisen ja toivottomuuden tunnetta. Vihaan itseäni, kun en pääse näistä tunteista eroon. Olen niin heikko, säälittävä!!Ihanat (myös minulla pienet) lapseni eivät kokonaan täytä sitä hirvittävää aukkoa, joka elämässäni tällä hetkellä on.
Tämä päivä on mennyt itkeskellessä.
vihaan itseäni, vihaan lapseni isää, tekisi mieli huutaa, raivota. tuntuu etten jaksa eikä tämä paha olo mene pois!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kävin kurkkaamassa vielä tätä viestiä. Kiitos kannustuksista.
Meitä on varmaan monta jotka jakavat samoja tunteita. On vain pakko odottaa että elämästä tulisi taas elämisen arvoista.
Paitsi etten usko että koskaan saa jatkaa sitä viattomuudessaan onnellista elämää jolloin suurin murhe oli lapsen korvatulehdus. Kokemuksiaan kantaa aina mukana ja ne eivät valitettavasti koskaan lähde pois. Ehkäpä haalistuvat kuitenkin ajan myötä.
ap
Tuollaisista asioista toipuminen vie paljon aikaa. Varmasti elämä muuttuu vielä valoisammaksi, vaikka siihen nyt voi olla vaikea uskoa.
Kuulostaa lattealta, mutta tällaisissa asioissa sanat monesti tuntuvat...
Voimia sinulle!
Juuri tässä mieheni kanssa puhuimme miehen parhaasta ystävästä, joka lähti juuri baariin etsimään itselleen unelmiensa naista. Hän on tosi mahtava tyyppi, oikeasti ihana, ja murehdin sitä, ettei hänellä ole ketään - ja näinköhän ketään tänäänkään löytää.
Mutta viestisi luettuani tajusin, että murheita ja yksinäisiä on monenlaisia. Voisipa teitä vain jotenkin ylhäältäpäin yhdistellä ja ohjailla!
Siis koita jaksaa ja uskoa siihen, että vielä joskus sinäkin löydät uuden rakkauden. JA toisaalta - sinulla on jo nyt paljon enemmän, kuin joillakin tulee koskaan olemaan. Voimia - olet ajatuksissani tänään!
paitsi että lasten isä on elossa ja voi ilmeisen hyvin uudessa suhteessaan. Erosimme, ja oma elämä ei meinaa millään käynnistyä. Lähes päivittäin itkeskelen tätä hirvittävää yksinäisyyden, epäonnistumisen ja toivottomuuden tunnetta. Vihaan itseäni, kun en pääse näistä tunteista eroon. Olen niin heikko, säälittävä!!
Ihanat (myös minulla pienet) lapseni eivät kokonaan täytä sitä hirvittävää aukkoa, joka elämässäni tällä hetkellä on.
Tiedän ap mille sinusta tuntuu, vaikka menetimmekin kumppanimme eri syistä. Jaksamisia sinulle; toivon, että löydät elämääsi vielä uusia ilon aiheita ja syvää onnea.