Lue keskustelun säännöt.
Onkohan minussa jotain vikaa kun en ole erityisen järkyttynyt äitini Alzheimer-diagnoosista
03.12.2024 |
Puolitoista vuotta sitten sai diagnoosin. Mietin että olenko jotenkin kylmä ihminen. Ei ole kyse ettenkö tietäisi millainen sairaus on kyseessä ja mitä voi olla edessä. Otan asian kerrallaan. Nyt tilanne on ihan ok, on saatu järjestettyä kotihoito yms. Kun tilanne muuttuu niin sitten mietitään taas miten toimitaan. Monesti kuulee miten järkyttyneitä ollaan läheisen muistisairaudesta.
Kommentit (21)
Jokainen reagoi omalla tavallaan. Ja varmaankin olit muistisairautta jo epäillytkin ennen diagnoosia joten ei siitä silloin useinkaan varsinaisesti järkyty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei välttämättä. Olitko aavistellut sitä jo ennen diagnoosia?
No kyllähän sen arvasi kun hänet järkkäsin lääkärin vast.otolle että joku muistihäiriö hänellä on. Mutta tuossakaan vaiheessa en ollut hirveän hädissäni tms, ajattelin että näin se asia nyt taitaa olla.
Yleensä ne muistisairaudet huomataan jo paljon ennen diagnoosia. Todennäköisesti sinäkin olit sen jo huomannut eikä diagnoosi tullut yllätyksenä, joten mitään järkytystäkään ei tapahtunut.
Toivottavasti sai myös lääkkeet. Ne hidastaa etenemistä mikä on hyvin yksillöllistä. Nyt on sitten korkea aika tehdä edunvalvontavaltakirja. Myöhermmin se ei ehkä ole enää mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä ne muistisairaudet huomataan jo paljon ennen diagnoosia. Todennäköisesti sinäkin olit sen jo huomannut eikä diagnoosi tullut yllätyksenä, joten mitään järkytystäkään ei tapahtunut.
Niin. Sitä joskus ajattelen että muistisairaan omaiselle tuo sairaus on yhtä pitkää luopumista ja jäähyväisiä. En ole vielä kertaakaan ajatellut noin, tai surrut äidin muistin menetystä tai persoonallisuuden muutoksia yms. Jotenkin sitä on vaan mennyt "virran mukana".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yli 50 v porukka yleensä ymmärtää jotta shit happens ja siirtyy eteenpäin. Jopa silloin kun jengiä lakoaa ympäriltä suorilta jaloilta yllättäen. Pienemmällä elämänkokemuksella ei aina kykene suhtautumaan asiaan noin.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti sai myös lääkkeet. Ne hidastaa etenemistä mikä on hyvin yksillöllistä. Nyt on sitten korkea aika tehdä edunvalvontavaltakirja. Myöhermmin se ei ehkä ole enää mahdollista.
Tietenkin sai. Kaikki nuo edunvalvontahommat yms on hoidettu jo ennen kuin sairaudesta edes tiedettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sama pelottanut kun ennen olin todella empaattinen ja itkin ihan pienistäkin toisten murheista mutta nyt olen tunnekylmä ihmisiä kohtaan vaikka perheenjäsen tippuisi katoltamme ja murtaisi jalkansa niin se ei tunnu miltään. Tai kuulen muuta ikävää niin sitä tunnetta ei tule ollenkaan , ei surua , ei mitään. Ennen täysin toisinpäin. Nykyään koen vain eläimiä kohtaan tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä ne muistisairaudet huomataan jo paljon ennen diagnoosia. Todennäköisesti sinäkin olit sen jo huomannut eikä diagnoosi tullut yllätyksenä, joten mitään järkytystäkään ei tapahtunut.
No näin. Äitini alkoi höperehtimääm kymmenen vuotta sitten. Lääkitys on aloitettu, mutta tehoaako enää? Vähän pelottaa, että saan saman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sama pelottanut kun ennen olin todella empaattinen ja itkin ihan pienistäkin toisten murheista mutta nyt olen tunnekylmä ihmisiä kohtaan vaikka perheenjäsen tippuisi katoltamme ja murtaisi jalkansa niin se ei tunnu miltään. Tai kuulen muuta ikävää niin sitä tunnetta ei tule ollenkaan , ei surua , ei mitään. Ennen täysin toisinpäin. Nykyään koen vain eläimiä kohtaan tunteita.
Minusta on parempi, ettei menekään mihinkään hysteeriseen järkytystilaan. Siitä ei ole mitään hyötyä kenellekään.
Sulla on itsellekkin tulossa muistisairaus, ei muuta. Sitä vaan ei muista järkyttyä kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään järkyttynyt. Äidilläni on aina ollut mielenterveysongelmia ja hän on ollut hyvin vaikea ihminen. Siihen samaan koriin se muistisairauskin meni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin kuvitella järkyttyneisyyden, jos työikäinen sairastuu ja sairaus etenee todella nopeasti. Mutta vanhan ihmisen kohdalla se melkein kuin kuuluu kuvioon. Tauti etenee hiljaa ja hiipimällä. Surua voi tulla siinä kohtaa, kun näkee miten toinen muuttuu tai miten hän alkaa itsekin ahdistua harhoistaan. Jossain vaiheessa sitä alkaa jo toivoa, että toinen pääsisi pois kärsimästä ja kun keuhkokuume tai joku muu vanhusten ystävä pelastaa, sitä on lähinnä helpottunut, ettei vanhuksen tarvinnut kärsiä pisimmän kaavan mukaan.
Oma äitini on niin tyhmä että järkyttyi kun hänen äidillään diagnosoitiin dementia senilis. Ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta.
Vanhan ihmisen sairastumisessa ei ole mitään järkyttävää.
Niin kuin ei 96-vuotiaan Aira Samulinin kuolemassakaan olisi pitänyt olla.
Mulla on sekä isän- että äidin puolelta Alzheimer vahvana (jo n. 65-70-vuotiaina alkanut). Minä olen itse jo hakeutunut muistitutkimuksiin ja olen 61v. Huomaan itsessäni jo merkkejä ja tämä ahdistaakin. Ei tässä muuta voi kuin hyväksyä kohtalo. Ei näytä auttavan terveet elämäntavat.
Minkä ikäinen hän on? Silläkin on merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sekä isän- että äidin puolelta Alzheimer vahvana (jo n. 65-70-vuotiaina alkanut). Minä olen itse jo hakeutunut muistitutkimuksiin ja olen 61v. Huomaan itsessäni jo merkkejä ja tämä ahdistaakin. Ei tässä muuta voi kuin hyväksyä kohtalo. Ei näytä auttavan terveet elämäntavat.
Millaisia merkkejä?
Minulla kävi vähän samoin mummoni kanssa. Sen persoonan muutoksen oli jo huomannut, muistisairaus diagnoosi oli vain helpotus. Oli lohduttavaa tietää, että kyse oli sairaudesta. Se kyllä harmittaa, että piti se muutos nähdä. Hän oli kuollessaan kuin eri ihminen, ilkeä ja harhainen, eikä se iloinen ja naurava mummo minkä lapsuudestani muistan.
Siitä diagnoosista alkoi se hiljainen jäähyväisten jättö.
Ei välttämättä. Olitko aavistellut sitä jo ennen diagnoosia?