Rakkaus ja urheilu

Eija, vaimoni, erosi minusta. Tai minä hänestä. Luottamus olisi voinut vielä palata eli tulla palautetutuksi anteeksiannon myötä, mutta epäluuloisuutta ei poista mikään, sillä kummankaan rakkauden voima ei ollut epäluuloisuuden kalvavaa voimaa suurempi. Sivaltelimme toisiamme niillä perinteisillä loukkauksilla: hän haukkui minua rikolliseksi, vauvaksi, isäni pojaksi, sosiaalidemokraatiksi, vasenkätiseksi, väyryspaavoksi ja rumaksi. (Tuolle viimeiselle en edes itse voi mitään!) Sanoi, että naamani näyttää sarjamurhaajan naamalta. "Tee siitä omat johtopäätöksesi, kun niin viisas olet." En minä mikään viisas ole väittänyt olevani. Ja eihän joltakin toiselta näyttäminen tee kenestäkään tämän toisen kaltaista. ("Fysiognomia ei ole totta", sanoin. Mutta onhan elämässä aina pakko yleistää, eikö?) Itse haukuin häntä äitinsä kaltaiseksi; huoraksi. Hän ei pitänyt siitä. Sitä en sanonut, että hänen vanhempansa eivät koskaan rakastaneet toisiaan: "Millainen lapsi sellaisesta liitosta syntyy?", en koskaan sanonut. (Hänen äitinsä kutsui isää faschistiksi ja sadistiksi, ja he molemmat toivoivat toistensa kuolemaa. Vain silloin he voisivat olla aidosti onnellisia.) Nyt katselen hiihtokisoja ja mietin, että olisipa minulla sukset. Rakkaus on rankkaa työtä - vähän kuten hiihtäminen. Mäkinen maasto on elinehtoinen lähtökohta koko lajille ja siinä kilpailussa olet vain olemassa suhteessa sijainniltasi toisiin. Pian olen pummaamassa pikkurahaa linja-autoasemalla; selittämässä ihmisille ontuvaa, ulkoaopeteltua tarinaa siitä miten vaimoni Eija jätti minut - tai minä hänet. Ihan miten vain. Kaikki tietävät, etten niillä rahoilla mitään bussilippua ole ostamassa vaimoni luokse, vaan suksisauvoja.