Vaikeus sopeutua uusperheeseen

Vaikeus sopeutua uusperheeseen, vinkkejä?

Minulla on yksi pieni lapsi aikaisemmasta suhteesta, ja miehellä kaksi kouluikäistä lasta (11 ja 10v, toinen diabeetikko). Ollaan muutettu yhteen tuossa jokin aika sitten noin vuoden seurustelun jälkeen. Meillä on melko suuri ikäero, itse olen reilu 20. 

Kaikki alkoi aikoinaan hienosti. Asuessamme erillämme teimme asioita porukalla, ja se tuntui hauskalta. Nyt kuitenkin yhteenmuuton myötä olen huomannut, että uusperheeseen sopeutuminen onkin todella vaikeaa, varsinkin, kun tämä kaikki tapahtuu omassa kodissa. Kaiken myötä olenkin alkanut katua yhteenmuuttoa.

Tulen puolison lasten kanssa ihan hyvin toimeen. Myös mies tulee lapseni kanssa hyvin toimeen.

Ongelma kuitenkin on, että elämme ikään kuin kahtena perheenä saman katon alla. Minun on hyvin vaikeaa muodostaa tunneyhteyttä puolison lapsiin. Moni asia puolison kasvatustavassa ja -näkemyksissä myös ärsyttää ja hämmentää minua. En ymmärrä esimerkiksi sallivuutta tiettyä asioita kohtaan, leppoisampaa asennetta koulunkäyntiin (esim kokeesta tyydyttävä arvosana on riittävä, huomautuksiin ei juurikaan suhtauduta mitenkään), puolesta tekemistä (esim aamupalojen ja iltapalojen teko täysin puolesta, lapsilla ei mitään vastuuta kotitöistä, paitsi omat huoneet, pöydältä siivoavat omat jälkensä). Tätä en kuitenkaan näytä ulospäin, enkä varsinkaan lapsille. Omalla lapsellani on kuitenkin erilaiset säännöt, tietysti iänmukaisesti. En viitsi myöskään kommentoida tai puuttua asiaan, sillä koen, ettei se ole minun tehtäväni. Olen yrittänyt ajatella, että puoliso saa asettaa lapsilleen omat säännöt.

Olen myös alkanut kokea lapsellisen ajan rasittavana. Rasittaa kotihommien määrä, meteli, se, että kotona on rauhatonta. Rasittaa se, että puolison lasten läsnäolo vaikuttaa myös minun ruoka- ja elintarvikekuluihini, vaikka näin opiskelijana budjetti on tiukka. Minulla on omia säästöjä, ja kulut menevät niistä. Tämä kaikki on johtanut siihen, että olen ottanut etäisyyttä perhe-elämästä ja lopulta parisuhteestakin. Teen mielelläni asioita oman lapseni kanssa, ja lähden mielelläni pois kotoa, se tuntuu helpottavalta, ikään kuin hengähdystauolta. Kotona olo, ja puolison lasten läsnäolokin, rasittaa minua, ja pyrinkin olemaan kotona omissa oloissani, jos vain mahdollista. 

Puolisoa taas häiritsee se, että olen etäinen ja pyrin tekemään asioita yksin tai ihan vain kahdestaan lapseni kanssa, enkä koko perheen kokoonpanolla. Tuntuu, että hän haluaisi minun olevan lapsilleen enemmän äitipuoli, mutta mulla ei voimavarat vain riitä sellaiseen oman pienen lapseni ja vaativan opiskeluni ohella. Puoliso on tarjonnut apua oman lapseni hoidossa, mutta en koe pystyväni tarjoamaan samaa. Ymmärrän, ettei etäisyyden otto ole oikea tapa, mutta tuntuu etten vain muuten jaksa tätä arkea. Mitä tehdä, onko tässä mitään mahdollisuutta jatkaa? Rakastetaan kyllä toisiamme, ja tuntuu, että lapsettomina viikonloppuina kaikki on hienosti. Siinä kohtaa, kun lapset tulevat takaisin, välit kuitenkin taas kiristyvät. Minulla on kaksisuuntainen (ja epäillään epävakaata persoonallisuushäiriötä) mikä varmasti vaikuttaa.