Ystävyydestä rakkaudeksi?

Tutustuin vuosi sitten mieheen, josta tuli pikkuhiljaa ystäväni. Tiesin miehen ihastuneen minuun, mutta itse en ollut kovinkaan kiinnostunut hänestä. Ehkäpä syynä oli oma eroni, josta tulee maaliskuussa kuluneeksi vuosi. Kaiken tämän ajan mies on kuunnellut, lohduttanut ja ollut tukena kun sitä tarvitsen. Yhtäkkiä huomasin, että meillähän on paljon yhteistä, hän saa minut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Ajattelin, että tuossako elämäni mies on ollutkin koko ajan, nenäni edessä enkä ole sitä huomannut...



Mies on kaikkea sitä mitä miehessä arvostan, mutta ongelmana on se, ettei omalla kohdallani mikään oikein tunnu miltään. Olen selittänyt asiaa niin, että omat siipeni poltettuani tarpeeksi monta kertaa, en uskalla hypätä suin päin suhteeseen omien tunteideni vietäväksi. Kysymys kuuluukin, onko jollain kokemusta tällaisesta tilenteesta ja onko ystävyys ajan kanssa kasvanut rakkaudeksi? Vai onko niin, että suhteella ei ole tulevaisuutta jollei toinen vie jalkoja alta heti ensi kättelyssä?



Ovatko omat eroni jälkeiset tunteet tehneet minusta varovaisemman, mutta suhteella olisi kuitenkin hyvät mahdollisuudet kehittyä ajan kanssa....Miten teidän rakkaustarinanne ovat saaneet alkunsa?