Täysi luuseri melkein nelikymppisenä, en jaksa enää

Parikymppisenä lähdin opiskelemaan osittain perheen vaikutuksesta alaa, joka minua ei kiinnostanut, mutta minusta olisi tuntunut "luovuttamiselta", jos olisin keskeyttänyt opinnot. No, minulta kesti osittain mielenterveysongelmien, kiinnostuksen puutteen ja keskittymisvaikeuksien takia yli kymmenen vuotta saada edes alempi korkeakoulututkinto tehtyä. En oikein tiennyt sitten vuonna 2018, mitä tekisin valmistuttuani syksyllä, ja varmaan sen takia hain melkein hetken mielijohteesta opiskelemaan ammattikorkeaan yhtä toista alaa. En ole saanut alalta töitä valmistuttuani reilu vuosi sitten, koska ilmeisesti sitä työkokemusta ja substanssiosaamista sitten pitäisi jostain syystä olla jo ennen kuin voi saada alalta töitä. Olin ollut liki vuoden työttömänä työnhakijana, mutta erään harrastukseni vetäjä kannusti minua hakemaan tekemään muusikon tutkintoa, mikä oli ollut kyllä eräs lapsuudenhaaveeni, kun parikymppisenä olin taas ajatellut, että minun pitäisi opiskella jotain "varman leivän" alaa sen sijaan, että olisin lähtenyt jo silloin tekemään muusikon toisen asteen tutkintoa.

No siis pääsin musiikkioppilaitokseen sisään, tosin toiseen pääaineeseen kuin mihin ensisijaisesti halusin. Opinnot alkoivat vähän aikaa sitten, ja järkytyksekseni huomasin, että useimmat sisään päässeet olivat suoraan musiikkilukiosta ja että kaltaisiani muita 38-vuotiaita ei näkynyt. Ehkä pari vanhempaa tyyppiä oli paikalla, mutta hekin vaikuttivat alle kolmekymppisiltä. Muutenkin eräs musiikkialalla pitkään työskennellyt tuttuni sanoi, että minun kannattaisi vaikka mieluummin opiskella vaikka lähihoitajaksi, koska musiikkialalla on niin paljon kilpailua. En sinällään vastusta ideaa, mutta tuntuu silti masentavalta, että harjoittelin paljon sisään päästäkseni ja tuntuu kuin matto olisi vedetty alta.

Yritin ensimmäistä kertaa hirttäytyä 29-vuotiaana, koska en halunnut täyttää kolmeakymmentä ja tunsin itseni jo silloin "liian vanhaksi" mihinkään, nyt minusta tuntuu, että olen oikeasti liian vanha enää kääntämään elämäni suuntaa. Minulla on kyllä yksi vanhempi elossa sekä minusta välittäviä sisaruksia, joista suurin osa on jo pitkään menestyksellisesti työelämässä olleita. Yksi minun ohellani ei ole päässyt työelämään, mutta hänellä on sentään "painava" syy eli lapsuudessa alkanut vakava mielenterveyden häiriö, joka vaikuttaa myös kognitiivisiin kykyihin.

Itsekin olen kyllä käyttänyt yli 10 vuotta masennuslääkkeitä ja Risperidonia ja minulla on kontakti terveydenhuoltoon, mutta silti minulla on todella toivoton olo. Yritin soittaa kriisipuhelimeenkin, mutta kaikki linjat on varattu. Olen miettinyt eri tapoja lähteä pois täältä, mutta ne tuntuvat joko kivuliailta tai liian vaikeilta. En oikein tiedä, mitä tehdä. Kaiken muun "kivan" lisäksi minulla on ollut useita vuosia myös aistiyliherkkyyttä ja minulla on voimakkaita ihotuntemuksia lähes koko ajan paitsi silloin, kun nukun, eikä siitäkään ole oikein poispääsyä. Ja väljät vaatteet eivät auta, koska minusta tuntuu, että minun täytyy pitää nimenomaan tiukkoja alusvaatteita, jotka sitten aiheuttavat hiertymiä, jotta minulla olisi edes jokseenkin siedettävä olo.