Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Äidin tilitys

Vierailija
10.09.2008 |

Olen viimeaikoina saanut vahvistusta sille ajatukselle, että olen huono äiti. Minulla on kaksi vilkasta pientä lasta. Heillä on ikäeroa 1,5v ja vaikeaa on ollut nuorimman syntymästä lähtien.



Tässä hieman taustoja:

Jäin yksinhuoltajaksi jo toisen odotusajan alussa. Eron piti olla väliaikaista, mutta niinhän siinä kävi, ettei ikävää tullutkaan. Nautin kyllä suuresti ajasta esikoisen kanssa, kasvava maha tuntui hyvältä. Luulin psyykanneeni itseäni riittävästä vauvan syntymään. Maalailin kuvia siitä kuinka eläisimme kolmistaan. Kun vauva sitten syntyi, meni viikko ihan hyvin. Mutta sitten kaikki muuttui. Liekö hormoneista johtuvaa ylienergisyyttä, mutta viikon päästä kotiintulosta, tuli ensimmäinen romahdus. Vain itkin. Vauva oli vaativa, ainakin minusta tuntui siltä. Ensimmäisen vuoden aikana sain tutustua lastensuojen tarjoamiin apuihin, tuntea kuinka ison pyörän pyöriessä siihen ei sitten voikaan enää vaikuttaa. Asuimme ensikodissa, ja myöhemmin äitini luona. Kotiin en tuntenut minkäänlaista kaipuuta.

Kuopuksen ollessa 8kk muutimme takasin kotiin. Olin saanut kerättyä voimia, ja äidillinen itsevarmuuteni oli kasvanut huimasti. Lapsi ei ollut enää itkevä vatsavaivainen vauva, vaan jo iloinen ja touhukas pikkuinen. Vanhemman lapsen mustasukkaisuuskin oli ohi.

Kuitenkin viime keväällä ja kesällä olen havainnut taas uupumisen merkkejä. Lopetin keväällä mielialalääkityksen lääkärin ohjeen mukaan. Tuntuu, että kaikki rutiinit ja tavat mitkä sain meille viime syksyn ja talven aikana muodostettua, valuvat kuin vesi viemäriin. Tämä syksy on ollut todella masentavaa. NE TILANTEET JOISSA KAIKKI MITATAAN, NIISSÄ EN PÄRJÄÄ. Olen alkanut vältellä esim kaupassa asiointia molempien lasten kanssa. Tuntuu että jopa arkipäiväiset puuhat ahdistavat jo etukäteen. Kylpeminen, ruoanlaitto, nukkumaanmeno. Olen menettänyt otteen lapsiini. Tuntuu ettei vanhempi lapsi kunnioita minua yhtään. Vaistoaa kenties epävarmuuteni. Nuorempi nyt ei ole koskaan minua totellutkaan. Sen olen tosin vielä laittanut iän piikkiin. Meillä illat ovat ihan kamalia. Menee heittämällä kaksikin tuntia että saan lapset nukkumaan. Siinä ajassa on ehditty lukemaan, laulamaan, silittämään, huutamaan, tappelemaan, itkemään. JOKA ilta aloitan mielestäni "oikeaan" aikaan iltatoimet. Olen rauhallinen, valmistan lasta seuraavaan asiaan, en hae yllättäen kesken leikin hampaiden pesuun, vaan mielestäni teen juuri niinkuin on neuvottu. KUKA HELVETIN IDIOOTTI ON TEHNYT KAIKKI KASVATUSOPPAAT? Vaikka jokainen äiti tuntee varmasti joskus riittämättömyyttä, mutta minä en suurentele asiaa yhtään, kun sanon, että EN VAIN PÄRJÄÄ, MINUSTA EI OLE NÄILLE LAPSILLE ÄIDIKSI. Hemroni eivät ole tarpeeksi pitkät, on ollut monesti jo todella lähellä etten ole lyönyt. Joskus otan korvasta kiinni, tai tukasta, tai tartun tiukemmin käsivarresta kuin olisi luvallista. Mutta kun keinot loppuvat. Olen kerran soittanut kriisipäivystykseenkin, mutta tiedän miten helposti lapset otetaan pois. Olen ollut yhteydessä omaan sosiaalityöntekijään, mutta tiedän jo entuudestaan, että hänen kanssaan asiat vain jäävät roikkumaan. Tuntuu pahalta huomata että asioiden täytyy olla jo todella huonosti ennen kuin niihin saadaan apua.



En tiedä mihin tarkoitukseen tämän tekstin kirjoitin. Ja aika sekavaakin se taitaa olla. Hipaisee vain pintaa, niitä tuntieta joita tunnen on mahdoton saada paperille.

Kommentit (23)

Vierailija
1/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ihan samoja fiiliksiä on ollut välillä itselläni, vaikka yksinhuoltaja en olekaan ja mies osallistuu kaikkeen.



Hae apua, mutta yritä opetella myös armollisuutta itseäsi kohtaan. Et ole "huono" äiti, eikä ole olemassakaan täydellisiä äitejä (vaikka joskus ulospäin siltä voi vaikuttaa)!

Vierailija
2/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eromme jälkeen lasten isä sotkeutui päihteisiin. Häneen ei saanut yhteyttä eikä hän tullut vanhempaa lasta säännöllisesti katsomaan. Uutta vauvaa hän näki ensimmäisen kerran, kun tämä oli noin 3kk:n ikäinen. Nykyään, tai sanon mieluummin viime aikoina, koskaan ei tiedä milloin taas muuttuu, hän soittelee kerran pari viikossa, ottaa lapset yöksi kerran kaksi kuukaudessa. Nyt siis viimeisen parin kuukauden ajan. Mutta luottamus häneen on mennyt, jo kauan sitten. Meillä on tapaamissopimuksen tehty, mutta tyhmähän olisin, jos niiden mukaan eläisin. Ilman sen suurempaa draamaa olen vain sitä mieltä, että hän on ikäänkuin joku, kuka tahansa, vaikka kummi tai muu. Kuka ottaa/näkee lapsia kun itselle sopii.



Ja äitini kyllä auttaa aina silloin tällöin. Esim nyt tulevana vkloppuna lapset ovat hänen kanssaan.



Mutta miten se auttaa meidän arkeemme. Yhtään sen helpommin eivät asiat suju vaikka olisin maannut viikon tekemättä mitään. Tuntuu että valehtelen jos sanon että olen onnellinen kahden lapsen äiti. Tuntuu että hyvä hetki lasten kanssa esim kirjaa lukien on teeskentelyä. Mitä minä yritän, kenelle yritän vakuuttaa että minusta on tähän? Kohta taas taivas repeää kun ilta tulee.



ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kahden pienen kanssa ON välillä todella raskasta. Ei tarvitse olla edes masentunut, silti arki voi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta.



Jotenkin sun pitäisi vähän päästä irti tuosta kierteestä. Miksi lopetit lääkityksen jos se sopi sinulle? Ja mites lasten isä? Voisiko joskus tulla päästämään sinua tauolle. Tai isovanhemmat? Tsemppiä! Minusta vaikuttaa että olet huolehtiva ja ihan hyvä äiti.

Vierailija
4/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tilanteesi on vain ajautunut tuollaiseen negatiiviseen kierteeseen, josta sinun pitää päästä pois. Luulen että jos silloin tällöin saisit omaa aikaa (voisiko äitisi auttaa?), käytyä esim kaupassa rauhassa ja erityisesti jos nuo iltatoimet alkaisivat sujua paremmin, niin kyllä koko äitikuvasikin voisi muuttua. Kannattaisiko mielialalääkityskin vielä pitää? Nykyään on tosi hyviä ratkaisuja sillä suunnalla, joten kannattaisi varmaan ottaa vähintäänkin 'varman päälle'. - Iltarutiineihin tarvitset juuri jonkinlaisen katkaisun - tulee ihan mieleen nämä Supernanny-ohjelmat joiden ratkaisuissa usein on vinha perä, kunhan vaan on johdonmukainen ja itsepäinen! - Olen itse kahden pienen yksinhuoltaja, lapset tosin ovat paljon myös isänsä luona. Isä pitää tiukkaa järjestystä joten meidän kohdalla varsinkin pojan huono käytös saadaan katkaistua isän luona käymällä - itsellänikin alkavat usein keinot loppua iltaisin kun poika vedättää mikä ehtii. Meillä on kyllä tosi tiukat rutiinit, jotka auttavat arkien yli ja jotka lapset tuntevat myöskin ja yleensä hyväksyvät. - En ikävä kyllä oikein keksi itsekään miten sinun tilanteessasi saataisiin nuo illat järjestykseen, voisikohan esim Mannerheimin lastensuojeluliitto auttaa jotenkin neuvomalla tms? Voisit itse yrittää laatia jonkun suht yksinkertaisen rutiinin, selittää lapsille että näin tehdään ja sitten vain tosi itsepäisesti vielä ko rutiinin läpi ilta toisensa jälkeen. Kuulostaa triviaalilta, tiedän... Olen itse kokenut myös monenlaista ja tiedän että jatkuva uupumus - sekä henkinen että fyysinen - voi olla todella tuhoisaa omalle mielelle. Siksi on tosi tärkeää että ymmärrät että juuri sinä olet paras äiti lapsillesi. Kunhan vaan saat apua ja rutiinit toimimaan paremmin niin kyllä kaikki siitä järjestyy kun mieliala kohenee ja itsetunto paranee. Tsemppiä sinulle ja lapsillesi!

Vierailija
5/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minusta kuulostat hyvälle äidille. Hyvään äityiteen ei kuulu, että on aina täydellien ja onnellinen, vaan että tiedostaa puutteensa ja että välillä ei jaksa.



Mun mies oli välillä ulkomailla ja vaikka oli vain yksi lapsi ja hänkin päivät hidossa ja minä töissä, se oli aivan kamalaa aikaa. Voin todella vain kuvitella, miten rankkaa yksinhuoltajuus on.



Jos lapsesi ei ole päivähoidossa, niin minusta se olisi ensimmäinen juttu. Sinun pitäisi saada vähän omaa aikaa.



Illat varmaan helpottuu, kun lapsilla tulee ikää lisää. Olen vahvasti sitä mieltä, että vanhemmat, joilla lapset menevät aina kiltisti nukkumaan, ovat vain saaneet helppouniset lapset. Ei siinä kasvatusoppaat paljon auta. Meilläkin aina epäillään, että illat ovat rikkonaisia ja elämä levotonta. Ei ole, joka ilta on samat rutiinit samaan aikaa. TV:tä meillä ei ole. Ei riidellä, ei käytetä alkoholia, ilmapiiri on turvallinen. Silti kello voi olla lähemmäs yksitoista ja lapsi vain valvoo ja valvoo. Olen itse huono nukkumaan. Se on varmaan periytyvää.



Jostain varmasti saat apua. Onko yksinhuoltajille jotain turvaverkostoja? Tsemppiä paljon!

Vierailija
6/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

masennusläääkityksen aloittamisesta uudellen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ajatukset risteilee...



Olen siis kohta kaksi vuotta käynyt samalla psykologilla. En vain ole koskaan saanut sellaista tiettyä yhteyttä mikä siihen vaaditaan. En koe että tästä kahdesta vuodesta olisi ollut hyötyä. Mutta kuin tietysti se, että sain psyk.lääkäriltä reseptit.



Olen itse vielä kotona. Hain keväällä kouluun, mutta en päässyt. Nyt odotan syksyn yhteishakua. Vanhempi lapsi käy päiväkodissa. Minusta on ihanaa miten he siellä tekevät kaikkea. On askartelua, retkiä, maalausta, mitä vaan. Mutta se korostaa entisestään sitä faktaa ettei minusta ole samaan. Ja se lyö kasvoille aivan mielettömän syyllisyyden, ensinnäkin siitä että miksei hän voi olla kotona, koska minä olen, mutta myös siitä että tiedostan että sen pitäsi olla minä, joka teen hänen kanssaan niitä asioita. Päiväkodista lapsi on saanut vain positiivista palautetta, osallistuu aktiivisesti, mutta on kuuliainen. Kaikkea muuta siis kuin kotona. Eli se olen vain minä, ketä hän ei kuuntele/usko.



Rakas ystäväkin minulla on. Hänelle olen kaiken kertonut. Hän yrittää tukea, mutta mitä hän loppupeleissä voi..



Ja ensikodista minulle jäi niin huono maku suuhun, etten usko heidän voivan tarjota mitään.



Tämä ahdistus on aika pitkälti ylivoimaista. Huomaan kyllä itsekin että elämäni on täynnä läheisiä ihmisiä. On tukiverkkoa. Mutta silti tuntuu ettei mikään auta. Yhtenä mahdollisuutena pitäisin sellaista terapiaa, jossa voisin harjoitella vanhemmuutta, rajojen asettamista, tai pikemminkin niistä kiinni pitämistä. Mutta ensin jonkun olisi todella nähtävä mitä tämä meidän elämä on. Mitä näiden seinien sisällä tapahtuu.



ap

Vierailija
8/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

huono äiti! Itselläni hyvänä ohjenuorana on ystävältä saatu psykologinlausahdus; siinä vaiheessa kuin äiti lakkaa tuntemasta huonoa omaatuntoa, siinä vaiheessa hän ei enää ole niin hyvä äiti.



Kahden pienen kanssa on totta tosiaan NIIN raskasta. Vaikka mieskin olisi aktiivisesti mukana arjessa. Itselläni on kaksi pientä lasta n1,5 vuoden ikäerolla, vanhempi heistä on vielä erityislapsi (vähän yli yksivuotiaamme on monissa taidoissa kohta kolmevuotiasta isoveljeään edellä) ja kyllä on välillä ollut pinna NIIN kireällä. Ja kun on tarpeeksi väsynyt, niin itsesyytökset joka karjumisesta, huutamisesta, ärähtämsiestä, ovat kamalia. Komppaan edellisiä kirjoittajia siinä, että olisiko mahdollista aloittaa mielialalääkitys uudestaan? Sen avulla kuitenkin selvisit arjen rutiineista? Ja kun saat lapset hoitoon mummeille/kummeille/isälle niin anna vain itsellesi aikaa, älä missään nimessä silloin pyhitä vapaa-aikaa kerääntyneille kotitöille! Sen olen itsekkin tässä vuoden sisällä oppinut, kun välillä on pitänyt väsymyksestä tokkurassa mukamas puunata nurkkia kun lapset ovat olleet päiväunilla. Nyt ei ole enää koti NIIN tip-top, mutta kyllä äitikin jaksaa paremmin.



hirmuisesti jaksamista arkeen! Kuulostaa niin kliseeltä, mutta ihan varmasti elo helpottaa kun kuopus vähän vielä tuosta kasvaa ja omatoimistuu!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kuulostaa kyllä ihan normaalille, että lapsi leikkii ja osallistuu päiväkodissa erilailla kuin kotona. Se on jotain ihme kotiäiti-propagandaa, että äidin pitäisi pystyä samaan. Minä pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, mutta ikipäivänä en askartelisi hänen kanssaan samalla innolla, kun mitä tekee muiden lasten kanssa päiväkodissa.



En nyt tiedä, minkä ikäinen päiväkotilapsesi on, mutta omani aloitti hoidossa vuoden ikäisenä, jolloin oli tosi pieni. Noin kahden vuoden iässä rupesi minusta oikeasti nauttimaan hoitoryhmästään ja leikeistä muiden lasten kanssa. Viikonloppuisinkin joskus ikävöi päiväkotiin, kun siellä on vain hänestä oikeasti niin kivaa. Ja edelleen: meillä on ihan tavallinen, hyvä koti. Minusta on vain ihanaa, että on löytynyt hoitopaikka, jossa lapsi viihtyy niin hyvin.



Se esikoine varmaan kaipaa huomiota vain ja ainoastaan itselleen ja uhmaa siksikin. Ei se ole varmaan epäkunnioitusta sinua kohtaan.

Vierailija
10/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

ihan selvästi tarvitset apua lääkityksen muodossa sekä toimivien rutiinien perustamisessa - ihan oikealla tiellä olet kun mietit 'vanhemmuusterapiaa' ikävän kierteen poikkaisemiksi. Useimmissa yksinhuoltajaperheissä on todella kovat oltavat, usko vain että todella monilla tilanne on ihan sama, olet vain niin ahdistunut ettet jaksa enää nähdä metsää puilta. Tämän vuoksi ehdotan ilman muuta lääkehoidon jatkamista. Toivottavasti saat supernanny-tyyppistä apua jostain, en osaa yhtään sanoa mistä kun en asu Suomessa. Vielä kerran: olet hyvä äiti, paras omille lapsillesi, mutta juuri nyt olet uupunut ja masentunut mikä vääristää koko omakuvasi. Kaikki muuttuu ihan varmasti paremmaksi, kunhan vaan saat oikeanlaista apua!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja toiseksi, älä nyt ainakaan siitä syyllistä itseäsi, ettet askartele ja touhua lastesi kanssa kuten päiväkodissa. Riittää heille sekin, että äiti on vain läsnä kotona. Ei äidin tarvitse olla mikään ohjelmatoimisto. Armahda itseäsi.

Vierailija
12/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minustakaan et ollenkaan huonolta äidiltä, kuten muutkin tässä ketjussa ovat sanoneet. Se on nimenomaan hyvä merkki, että tiedostat missä teillä mennään ja mihin tarvitsisit apua.



Ja tiedätkö, tuollaiset kahden tunnin nukutussessiot ovat ihan normaalia sellaisissakin perheissä, joissa ovat sekä isä että äiti yhdessä laittamassa niitä lapsia nukkumaan. Lapsetkin ovat erilaisia, sun esikoinen kuulostaa vain vaativalta sellaiselta. Mutta ihan varmasti juuri sinä olet paras mahdollinen äiti hänelle. Älä tunne syyllisyyttä siitä mitä lapsi tekee päiväkodissa vaan ole vain iloinen! Musta vähän kuulostaa, että sulla on liian korkeat ja täydelliset odotukset itsestäsi, sellaiset joihin ei kukaan normaali äiti pysty. Huom, ei kukaan normaali!



Lohdutushali täältä sulle! (Vaikka vähän hirvittää, tuleeko itsellä olemaan yhtä vaikeaa; meillä nimittäin on toinen lapsi vasta tulossa ja ikäeroksi tulee 1v 2kk...)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

en lukenut vielä muita vastauksia, mutta kuule: *tekstisi tuntuu tosi tutulta*. Meillä on vaativa, energinen, takertuva, muutostilanteita kammoava esikoinen ja, onneksi, varsin """"normaali"""" (huom monet lainausmerkit ;) kuopus joka suuntaa energiansa järkevämmin kuin sekoboltsiraivareihin keskittyvä esikoinen. Tunteesi ovat niin tuttuja minulle! Minulla on sentään mies ja äitinikin asuu lähes naapurissa, ja SILTI painin juuri samojen fiilisten kanssa. En ole koskaan tukistanut enkä näpännyt, mutta minulla on kyllä ikävä tapa ottaa lapset pois tilanteista varsin kovakouraisesti, ja huutaa pää punaisena. Ja itkeä lapsille, etten jaksa enää :( Meilläkin on tehty kaikki ns. oikein, ja esikoinen on silti hankala. Onneksi ne konstit tepsivät kuopukseen, niin että tiedämme olevamme oikeasti ihan ok vanhempia "tavislapselle" ja että esikoisen reagointityyli on vain hänen omansa. Se lievittää syyllisyydentuntoa.



Minkä ikäisiä lapsesi ovat nyt? Onko kuopus alle 2-vuotias? Nimittäin kuopuksen täyttäessä 2v ja esikoisen ollessa siis 3,5v (sama ikäero meillä kuin teillä :) kaikki muuttui maagisesti helpommaksi. Koeta siis kestää! Pidä huoli itsestäsi ja jaksamisestasi. Älä pidä rimaa liian korkealla, se riittää ainakin aluksi jos selviätte hengissä jokaisesta päivästä :)

Vierailija
14/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

niin kirjaimellisesti noudattaa. Mä en jaksa joka ilta kaikkia kolmea pienintä esim. kylvettää, käytän nopsasti suihkussa kerran viikossa ja saunotaan kerran viikossa. Pahimmat liat tietty pestään naamasta ja käsistä pois. Joka päivä en vaihda puhtaita vaatteita, joskus annan valvoa pitempään kuin pitäisi, katellaan yhdessä vaikka Simpsonit, vaikka pienimmät ei siitä (onneksi) paljoa tajua.

Ruoaksi syödään mikrossa lämmitettäviä eineksiä useimpina päivinä, viikonloppuisin ehkä jaksan vääntää sen itsetehdyn makaronilaatikon tai paistan lettuja (valmispussista).

Kaupungilta sain kodinhoitajan käymään kerran viikossa, vei lapsia ulos sillä aikaa kun ihan vaan nukuin tai siivosin tai kävin hoitamassa jonkun asian. Nyt ei ole enää ollut tarvetta, kun lapset on kasvaneet.

Ei se äitinä oleminen olekaan aina miellyttävää ja kivaa ja ihanaa ja rakkaudentäyteistä, ei missään ole niin ikinä luvattukaan. Se on h-tin vastuullista, vaativaa ja vaikeaa puuhaa, maailman vaikeinta itse asiassa. Joten miksi ihmeessä kaikki luulee, että pitäisi vaan hymy huulilla jaksaa kuin duracell-pupu? Ole itsellesi armollinen ja luota siihen, että kyllä se siitä sujuu kuitenkin ihan mallikkaasti, kaikesta huolimatta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vaikka olen surullinen ap:n tilanteen takia, olipa ihana lukea kaikkia kannustavia viestejä, joita täällä on. Kyllä Suomen äidit ovat oikeasti ihania ja empaattisia, vaikkei tätä palstaa lukiessa aina siltä tunnu.

Mutta asiaan: olen itsekin ollut kahden pienen lapsen yh, ja kyllä, se oli rankkaa. Mutta minua auttoi kova luontoni: minun silmilleni ei hypitä. Kyllä vanhempi voi ihan oikeasti vihastua, jos vedätys käy ihan mahdottomaksi. Ei tietenkään saa mennä lyömään lasta, mutta oikea raivari voi joskus tulla ihan tarpeeseen, aikuiseltakin. Eli olen huutanut joskus lapselle pää punaisena.

Nykyään lapseni ovat jo koululaisia ja minä olen uudessa parisuhteessa, mutta kurinpito-ongelmia minulla ei ole edelleenkään, kun silloin pienten lasten yh:na jouduin luomaan ja ylläpitämään tiukan kurin.

Vierailija
16/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

on tärkeää, että teet jotain sellaista lasten kanssa mistä kaikki iloitsette. Saatte iloa. Rutiinit narikkaan jos niistä ei ole hyötyä!

Meillä ei ole kylvetty aikoihin, nopea suihkaus vain. Jos laiskottaa niin ruoanlaitosta voi livistää ostamalla valmista ja siivota voi mutta sitten viettää aikaa ulkosalla ettei mene heti taas sotkuun :)

Äläkä syyllistä itseä joka tukistuksesta, kyllä ne lapset kuriakin tarttee vaikka nykyään on niin hysteerista että..

Tsemppiä!

Vierailija
17/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ihanaa kun jaksoitte ottaa kantaa.



19:

Noh, lapseni ovat JUURI NYT sen ikäisiä, toinen siis 2v ja toinen 3,5v. Eikä tässä ainakaan tunnu siltä, että olisi helpottamassa.



Tiedän olevani aika armoton itseäni kohtaan. Tiedän myös, että kaikki tämä on enemmän tai vähemmän normaalia. Olen lukuisia kertoja päättänyt ottaa jatkossa rennommin, olla enemmän läsnä lapsilleni. Mutta minkä sitä itselleen voi? Tuntuu, että olen ajautunut huonoon suuntaan. Että olin kyllä hyvä äiti, jossain vaiheessa alkoi lipsumaan ja nyt en koe olevani edes riittävä äiti.



Ja lääkityksestä. Kerroin nyt syksyn ensimmäisellä psyk. käynnillä ajatuksistani. Että voisin aloittaa lääkityksen uudelleen. Psykologini ei kuitenkaan ollut aivan sitä mieltä, hänen mielestään on parempi "kokeilla" ensin kaikki muut keinot.



Toivon, että osaisin vakuuttaa itselleni että tähän ei elämä lopu. Uskotella, että kyllä ne jossain vaiheessa nukahtavat enkä huomenna muista koko asiaa. Mutta kun se ei mene niin. Jo nyt tiedän, että tämäkin ilta tulee olemaan samanlaista. Ja vaikka jälkikäteen voisinkin todeta, että huh huh, olipas taas, niin kuitenkaan JUURI SILLÄ HETKELLÄ kun kaikki seinät kaatuu ei päässä liiku juuri mitään järkevää. Siinäpä se onkin, joskus pelkään että milloin napsahtaa.



ap

Vierailija
18/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

ei se välttämättä sillä sekunnilla helpota :) Ja niinhän sitä sanotaan, että ennen auringonnousua on kaikkein pimeintä. Se on kiinni niin monesta asiasta. Helpotus tulee kyllä, usko pois.



Mutta kuten sanot, niin eihän se niin mene, että tulevaisuudella voi elää, jos siihen ei pysty luottamaan. Älä syytä itseäsi siitä, että tunnet toivottomuutta. Se on ihan normaalia.



Kyllä sinä olet aivan riittävä äiti. On olemassa niitäkin äitejä, jotka pahoinpitelevät lapsiaan. siis tyyliin polttavat tupakantumpilla tai murtavat raajoja. On olemassa äitejä, jotka jättävät lapsensa kokonaan. On olemassa niitäkin, jotka vuosikaudet jatkuvalla vähättelyllä ja tunteettomuudella rikkovat lastensa kyvyn rakastaa. SINÄ ET OLE SELLAINEN! Lohtu se on sekin, että todistettavasti olet asteikolla hyvä äiti - huono äiti ainakin jossain keskivälin tienoilla, ja olen samaa mieltä muiden kanssa että varmasti olet oikeasti jossain hyvä äiti -päädyn tienoilla :)



t. 19

Vierailija
19/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

tosi rankkaa. Itselläni ei tuollaisesta tilanteesta ole kokemusta, mutta jos mies on poissa koen sen jo rankaksi yhden kanssa.



Yritä järjestää elämäsi niin, että viet sen nuoremmankin hoitoon.

Vierailija
20/23 |
10.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Voisitkohan ottaa yhteyttä niihin, jotka auttoivat sinua ensimmäisen karikon yli? Saisitko ensikodista vaikka keskusteluapua? Saisitko äidiltäsi apua taas vaikka lastenhoitoon? Jos hän vuorostaan tulisi luoksesi esim. joinain iltoina? Lähtisi kanssanne ruokakauppaan?



Hae apua, ennen kuin tilanne menee liian pahaksi.



Voimia.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kuusi kahdeksan neljä