Tuntuu että elämä hiipuu mutta mies kukoistaa

Ollaan oltu pari vuotta yhdessä. Kaksi yksinelämään tottunutta. Asutaan nyt yhdessä. 

 

Kumppanini käy paljon harrasteryhmissä (filosofiaa/terapiaa ei urheilua). On käynyt niissä vuosikausia ja ovat tärkeitä hänelle. Hänellä on ollut alkoholistiperhe. 

Käymme yhdessä pyöräilemässä, joskus tanssimassa ja luonnossa kävelemässä. Läheisyyttä koskettelua on paljon. Seksiä on kohtuullisesti. Olemme 50 molemminpuolin.

 

Olemme kasvaneet yhdessä monessa asiassa, oppineet toisiltamme ja päässeet suhteessa hyvään uuteen kiinni ohi vanhojen mössöjen. Välillä on mörköjä ja nillitystä mutta saadaan ilma raikastettua puhumalla.  

 

Nyt minulle on tullut pelko, että hän löytää kohokohtansa aina yksin harrasteryhmistään, koska heillä on paljon leirejä ja matkoja yhdessä. Itse olen käynyt miehen kutsusta katsomassa toimintaa, mutta ei ole minua kiinnostavaa toimintaa.



Oma elämäni uudessa kaupungissa on aika hiljaista, koska muutimme yhteen uuteen asuntoon minulle ennalta tuntemattomaan kaupunkiin, jossa mies on asunut pitkään.

Yksineläessäni olen ollut hyvä harrastamaan ja menemään, mutta nyt on jäänyt vähemmälle, kun tuntuu että saanut paljon lähisuhteessani. Ei ole sitten niin suurta halua lähteä ulos etsimään muuta sielun viihdettä.  Kaverini ovat irrallaan muissa kaupungeissa, mutta muutama uusi oma ystävä on löytynyt tälläkin kulmilta. Meillä ei ole kaveripiirejä keiden luona kyläillä.

 

Tuntuu että alan raskautua tässä ja etsimään vikoja suhteestamme. Kutistuu elämä. Sitten olen hiljaa kiukkuinen kun toinen menee kivoihin yhteisöllisiin menoihinsa. Joku pelko, että emme löydäkkään suurinta onnea yhdessä vaan se valuu pois. Joku pelko että suhde kuivahtaa ja minusta tulee elämän sivustakatsoja. 

Viisaita sydämellisiä neuvoja kellään?