Miten suhtaudutte ihmisiin jotka on menettäneet vanhempansa nuorena?

En ymmärrä kysymystä. Riippuu kontekstista. Esim töissä niinkuin muihinkin. Kumppanina hienotunteisesti. Ystävänä empaattisesti. 

Tökin kepillä, heittelen heidän edessään kärrynpyöriä, heilutten käsiä jne. 

Mitä hittoa nyt ap? Käytä nyt edes vähän järkeäsi.

En mitenkään.

No en mitenkään. Olen menettänyt vanhammat nuorena, mutta elämä jatkuu. 

Palstalla on taas uusi jankuttajahullu. 

Riippuu millaisia ovat. Tunnen yhden josta tuli sosiopaatti, tai ainakin hyvin vahvasti niitä piirteitä. Ymmärrän taustan takia, mutten silti altista itseäni hänelle liiaksi. Toisesta tuli supersuorittaja joka kuvittelee olevansa korvaamaton ja katselee muita alaspäin sillä tavalla vaivihkaa ja joskus ihan suoraankin. Jatkuva humble brag menossa. Hän ärsyttää minua, mutta siedän koska kuuluu yhteen porukkaan jossa vietetään aikaa.

Miten siihen pitäisi suhtautua? Menetin isäni alle kouluikäisenä, mutta en koe kaipaavani huomiota sen takia. Ihmiselämän pituus vaihtelee...toiset elää satavuotiaiksi, toiset eivät edes ensimmäistä päivää.

Syyllistäen tietenkin

Kysyn fiiliksiä.

Yleensä aika hankalia tyyppejä

Miten niin nyt erityisesti pitäisi suhtautua? Itse olin ihan lapsi kun isäni kuoli ja vielä nuori kun äitini kuoli. En ole huomannut, että kukaan olisi jotenkin erityisesti minuun suhtautunut sen asian takia. Eihän se päällepäin näy enkä yleensä mainosta asiaa.

Mun omalla äidillä toinen vanhemmista on kuollut, kun äitini on ollut 18v. Mun äitin lapsuusolot oli hankalat ja kyllä aina tuntui, että äidille toisen alkoholistivanhemman kuolema on ollut helpotus.

En erityisesti, ellei sitten ole jotain syytä. Tunnen joitain joiden mielestä vanhempien menettäminen nuorena ilmeisesti tekee ihmisestä jotenkin paremman, tosin yleensä vain näiden omassa mielessä.

Suhtaudun ihan ihmisenä 

Tuskinpa se ihmistä määrittelee

Ei kiinnosta oikeastaan