Miksi koskaan ei puhuta sairastuneen omaisten uupumuksesta,

peloista, tuskasta. 

Olen pitkään miettinyt syitä avioeroomme, ex sairastui vakavaan sairauteen muutamaa vuotta ennen eroamme. Koko arki kolmen 7-13v lapsen, työn, lasten harrastusten kanssa tietenkin jäi minulle. Lisäksi tietysti taloudellinen huoli, huoli tulevaisuudesta, onko sitä yhdessä.

Luonteeni mukaisesti hoin itselleni ja puolisolle tästä selvitään, kannattelin  puolison äitiä, ei vaivuta epätoivoon ennen kuin jokainen kivi on käännetty.

Pidin lasten arjen normaalina, välillä kyllä läksyjä tehtiin sairaalassa ja harrastus kuskauksiin osallistui isäni useammin ja äitini ruokki lapsia useammin.

Joka päivä istui sairaalassa iltaisin vähintäin 2h,  itkin ja huusin 15min matkan autossa kotiin, jälkeenpäin olen kauhistellut ettei mitään tapahtunut. Kotona laitoin lapset nukkumaan, kerroin, että tämä on vaihe joka menee ohi, vaikka en joka hetki siihen uskonut.

1,5v kuluttua puoliso todettiin terveeksi, olin onnellinen, olimme saaneet elämän takaisin. Hän totesi pitikö hän sairastua, että hänen arvonsa ymmärretään. Minä olisin kaivannut edes yhden ainoan kerran sanaa kiitos, että olit tukena. Tai edes kiitos, että pidit yksin huolta perheestä, mutta ei, puolisilla oli kiire elää.

Samaa aikaan kun minä olin ihan loppu, kuin olisin juossut joka päivä maratonin tuon 1,5v aikana, sillon tuntui kohtuuttomalta edes piipittää, entäs minä enhän minä ollut sairastunut, ei minun uskottu kuolevan.