Tuleeko vauva-ajan rankkuus aina yllätyksenä? ov

kuin neuvot lapsettomilta ihmisiltä. Eivät tajua tilannetta ja antavat mitä oudoimpia ohjeita lapsen kasvatukseen.



Ja kyllä, en osannut aavistakaan millaista lasten kanssa elämä olisi. Nyt on kokemusta kertynyt jo 6 vuotta, tosi vähän siis.

riippuu paljon vauvastakin, miten rankaksi eka vuosi muodostuu. Esikoisen kanssa kaikki on niin uutta ja ihmeellistä joka tapauksessa.



Toisen lapsen kanssa kaikki sujuu yleensä kuin itsestään!

Olen aina tiennyt haluavani äidiksi ja tiennyt viihtyväni äitinä. Suorastaan ärsyttää hokeminen, että ei tajua sitä-sun-tätä ennen lapsia. Minä ainakin tajusin.



Sain kuulla ekaa odottaessani että vauva muuttaa kaiken ja rankkaa on. No muuttihan se elämän ihanammaksi muttei kaikkea. Kun kehtasin kumota tuon väitteen, alettiin selittää että toinen lapsi muuttaa kaiken ja sitten vasta rankkaa on. No eipä muuttanut.



Minulla on tyytyväiset lapset eli ei koliikkeja ym. mutta noita em. asioita väittäneet ihmiset eivät sanoneetkaan että vaikea vauva pistää elämän sekaisin vaan pelkästään että vauva laittaa..

Luulin kavereiden kokemusten perusteella, että olisi ollut kauhean rankkaa. Mutten sitten kuitenkaan kokenut sitä mitenkään valtavan rankkana, vaikka tottakai tuli valvottua ja elämä muuttui ihan täysin (mikä sekään ei ollut yllätys).

Ehkä yllättävintä on ollut se mieletön rakkaus mitä omaa lasta kohtaan tuntee :)

Tosin muutos ei ehkä tullut yhtä suurena yllätyksenä kun monille ystävilleni joilla ei ollut mitään kokemusta lapsista ennen oman saamista.

sen jälkeen ovatkin olleet vilkkaita ja tempperamenttisia, joten " odottamattomat" vaikeudet alkoivat vasta myöhemmin

ja vauvan huutoon ja kitinään etukäteen ja asennoiduin siihen, että kaikki on vaikeaa jne. Mutta kaikki menikin tähän ennakointiin verrattuna niin paljon paremmin: vauva on aina ollut helppo (ei itkenyt juuri koskaan, ei ole valvottanut jne.) ja oma elämä on jatkunut aika samanlaisena kuin ennenkin.

Itse olin varautunut rankkaan vauva-aikaan, tai siis tiedostin että sellainen voi tulla. Ja tuli.



Toista odottaessani yritin tsempata itseäni, että vuoden kestää mitä vaan...Että rankkaa varmasti on ja kaksinverroin, kun uhmiskin pitää hoitaa. Mutta luojan kiitos tuli helppo vauva ja leppoisa vauva-aika!!! Jos tällaista olis ollut ekan kanssa, niin en tietäis vauva-arjesta pahimmillaan mitään!! Ekaan kahteen kuukauteen vauva ei edes itkenyt kuin max. 10 sekuntia kerrallaan... Ja tätä ehkä 2 kertaa päivässä. Muuten joko nukkui, söi nätisti tissiä tai oli muuten tyytyväinen itsekseen/sylissä. Esikoista taas kannettiin 2 ekaa kuukautta non stoppina ja hytkytettiin kuin viimeistä päivää...

Tai siis miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa, kyllähän me lapsen hoidossa voidaan vuorotella mutta yhdessä ei päästä ikinä minnekään. Eli se kuinka totaalisesti elämä muuttui.

Jotenkin vielä lapsettomat ystävät eivät tunnu ymmärtävän, kuinka totaalisesti kaikki muuttuu lapsen myötä: minnekkään ei lähdetä ihan tosta vaan, kahdenkeskeinen aika miehen kanssa on aika minimaalista, koko ajan väsyttää, aina jonkun toisen tarpeet menevät omien edelle jne.



Olen yrittänyt lohduttautua sillä että kyllä he sitten tajuavat kuinka elämä muuttuu kun saavat omia lapsia. t. ap

ei se kotona näin hapokasta ollut

Esikoinen oli helppo vauva (=nukkui yöt, söi ja kasvoi, ei mitään ongelmia) ja toinen taas ihan toisesta maasta. Kahden lapsen kanssa arki on miljoona kertaa rankempaa kuin yhden eikä sanonta " toinen menee siinä missä yksikin" todellakaan pidä paikkaansa. Ainakaan meillä!

Tulee se silloin yllätyksenä, jos lapsi on sairas ja yhteisöllisyys= lue ympärisyön apu = olematon. Jotkut pienten lasten vanhemmat joutuvat ylittämään itsensä.



Terveen lapsen kanssa jaksaa...





Ps. Uudessa Vauva-lehdessä 1/ 2007, s. 42 oli hyvä juttu yhteisöllisyydestä ja sen puutteesta 2000-luvulla...

Esikoinen on temperamenttinen, mutta kuitenkin mukautuva. Nukkunut yönsä muutaman kuukauden ikäisestä heräämättä. Saa nähdä millainen sokki tulee tämän toisen lapsen saaminen olemaan, uskon kuitenkin, että kaikki menee hienosti.

Yösyötöt, valvomiset yms. ovat mielestäni luonnollista vauvaperheen elämää. En siis yllättynyt mistään rankkuudesta, koska olin etukäteen ajatellut niiden kuuluvan asiaan.



Ainoa asia mikä on yllättänyt, on se, kuinka vahvaa äidinrakkaus ja suojeluvaisto voivat olla.

lapsi itse oli mitä mainioin ja " helpoin" tapaus, eikä hänen kanssaan olemisessa tai hoitamisessa ollut mitään sen hankalampaa. yötkin nukuttiin.



sen sijaan mun oli erittäin hankala omaksua oma äiti-identiteettini. en ole mikään hullu bilettäjä, omaan napaan tuijottaja tai ikuisen nuoruuden tavoittelija, mutta kuitenkin mun oli hankala mieltää sitä että miten mä nyt olen suhteessa ulkomaailmaan tässä uudessa roolissani. ja suhteessa mieheen.



miehellä kesti isyyteen kasvu vielä pitempään kuin minulla äitiyteen. ehkä juuri sen lapsen ekan elinvuoden, ja aika rankka vuosi se olikin, erottiinkin jopa ja palattiin sitten yhteen.



lapsi on täyttää pian 2v, ja samoja aikoja syntyy toinen. nyt tilanne on tasaantunut ihan ihmeellisesti. minä osaan tavallaan ottaa itseni vakavasti äitinä ja rakastan tätä elämääni pienten lasten kanssa. mies on myös kypsynyt aivan silminnähtävästi ja meidän arki on ihanaa. mies puhuikin juuri tänään kuinka ei todellakaan ikinä kaipaa sitä aikaa ennen lapsia, ja kuinka paljon lapsen kanssa eläminen muuttaa ja kasvattaa.



luin joskus jostain että aikuiset eivät kasvata lapsia vaan lapset kasvattavat aikuisia. tämän uskon olevan hyvin pitkälle totta. itse tunnen kaikkien kipuilujeni ja identiteettikriisieni jälkeen kypsyneeni varsin paljon ja tulleeni sillä lailla enemmän itsekseni.

Vaikka teoriassa tiesin, että lapsi on täysin sinusta riippuvainen, omaa aikaa ei ole, ja vauva valvottaa öitä, niin käytännössä se, etten sitä jaksanut oli kuitenkin yllätys.

Olin tavallaan osannut varautua siihen, että vauvassa on aika kiinni. Alku meni hyvin, mutta nyt vauva (6kk) on kauhea kitisijä ja muutenkin hänellä hermo menee tosi nopeasti, itkee turhasta. Tuttipullo ja tutti ei kelpaa, enkä pääse liikkeelle ilman vauvaa kuin noin tunniksi kerrallaan (ja silloinkin hätäisesti). Se, kuinka vähän on " omaa aikaa" , tuli yllätyksenä ja se, kuinka ahdistavalta se oman, vanhan elämän menettäminen tuntuukaan.

Olin varautunut pahaan, mutta se oli vielä pahempaa. Vauvalla oli koliikki ja 4kk saakka söi yölläkin 45min. välein. Mä olin aivan poikki, ystävillä ei lapsia ja olivat tietty päivät töissä, mihinkään perhekahviloihin en päässyt kun ei ollut ajokorttia ja matkat pitkiä. Mies ei saanut nukuttua yöllä kun lapsi huusi ruokaa ja mieskin valvoi tosin usein ja antoi koviketta. Meillä oli mummotkin tukena.

Haluaisin toisen lapsen, mutta en enään ikinä toista vauvavuotta. Vihasin sitä:( Nyt kyllä olen aivan lääpälläni 3- vuotiaaseen vesseliimme:)