Vaikea lapsuus. Sisaruksista kukaan ei ole seurustellut ikäisensä kanssa. On se varmaan ihan totta, että hakee itseään vanhemmasta seuraa?

Olen omalla kohdalla erityisesti miettinyt, että miksi en kertakaikkiaan ole oikeastaan koskaan kiinnostunut itseni ikäisistä ihmisistä. Olen kokenut sen jopa niin, että en ole samanlainen kuin muut ja vain vanhemmat/alkoholisoitunut/muuten rikki menneet ihmiset voisivat minua ymmärtää. 

Niin olen hakeutunut tiedostamatta aivan kamaliin suhteisiin ilman omanarvontuntoa. Ensimmäinen mies ystäväni oli 29v. kun itse olin 16v. Myös myöhemmällä iällä vastaavan ikäeron suhteita ollut. 

Saman olen huomannut etäältä kun olen katsellut sisaruksiani. Meistä kukaan ei puhu suhteestaan paljoakaan eikä esittele ketään. Olemme aika omia vaisuja henkilökohtaisen elämän suhteen. Tai no en minä niinkään, olen aika avoin mutta vain jos sopii tilanteeseen. 

Veljelläni on aina ollut yli 10v. itseään vanhempia naisia. Siskollani myös ollu itseään reilusti vanhempia miehiä. Kukaan meistä ei ole muistaakseni seurustellut ikäisensä kanssa.

Olen sitten pohtinut, että kai se ihan loogista on, että varhaiseen ja syvään haavaan hakee turvaa sitten jostain syystä itseään vanhemmista ihmissuhteista. 

En nyt mitään vanhempaa ole koskaan tietoisesti hakenut tietenkään mutta joku dynamiikka siinä on ollut. Olen se hoivaaja ja läheisriippuvainen ollut ja aivan liikaa sitten saanut osumia (konkreettisesti) sekä lisää haavoja. 

Nykyään tietenkin yksin enkä parisuhteisiin hingu millääntavalla. 

Mutta kyllä nuo vaan vaikuttaa aika kokonaisvaltaisesti ihmisten elämään jos ei ole turvallista ja vakaata kasvuympäristöä.