Ihmisten miellyttäjä ja sen tuomat ongelmat

Olen luonteeltani ihmisten miellyttäjä. Pikkuhiljaa olen siitä oppinut ulos, mutta teinivuodet vieläkin kiusaa mieltä. Olin todella herkkä toisten mielipiteille, miten elämää kuuluisi elää. Äitini eräs kaunis päivä vihjaisi minulle siihen suuntaan, että minun ja pojan kanssa, jonka olen tuntenut koko elämäni, voisi olla jotain enemmänkin. Minä sitten aloin kehittämään tunteita tätä poikaa kohtaan alitajuisesti täyttääkseni äitini toiveen. Koskaan ei edes tehty lopulta aloitetta, koska näin hänet kuitenkin enemmän veljenä kuin mahdollisena kumppanina. Tällä on ollut kuitenkin kauaskantoiset seuraukset kun näitä tunteita oli kuitenkin useampi kuukausi. Hänestä tuli tavallaan "ensirakkauteni" jos näin voisi sanoa. Ja ensirakkauksista tunnetusti jää vahva jälki. Aina kun elämässä menee huonommin tai kotiseutukaipuu nostaa päätään, nousee aina ajatus että mitä jos meistä olisikin tullut jotain (tämä mies asuu edelleen samalla alueella). Tämä tuntuu pahalta kun minulla on oma ihana pieni perhe ja avioliitto toisaalla (ja tämä kyseinen mieskin on jo perheellinen.

Tämä ei siis ole ainut henkilö, johon olen muodostanut tunteita muiden vaikutuksesta, mutta ehdottomasti ainut henkilö, johon muodostetut tunteet ovat jääneet vaivaamaan. Tuntuu pahalta olla tässä loputtomalta tuntuvassa "kierteessä" ihan vain siksi kun oma äiti joskus vihjaili asiasta yhdellä lyhyellä lauseella. En tiedä olisiko se suhde toiminut vai olisiko se kaatunut tähän "veli" statukseen, enkä toki aio selvää ottaa kun molemmilla omat elämät. Mutta jos voisin tämän tunteen hävittää, tekisin sen heti. Tiedän että en olisi kehittänyt tunteita ilman äitini ohjausta, jolloin en olisi tässä tilanteessa.

Onko täällä muita, jotka oman liiallisen miellyttämisen vuoksi kärsii kauaskantoisesti?