Lastensuojelusta tuli mieleen...millaisissa oloissa kasvoit ja mitä sinusta tuli?

No näinpä, jos kaikki suurten ikäluokkien ryyppäämisestä ja riehumisesta lapsuutensa kärsineet oltaisiin työkyvyttöminä, ei Suomessa paljon työllisiä olisikaan. 

Pienellä kirkonkylällä kasvoin 80- ja 90-luvulla. Vanhemmat riiteli paljon,oli uskottomuus juttuja ym. ja jonkin verran meihin lapsiin kohdistunutta väkivaltaa.Päihteiden käyttöä ei ollut ja muutenkin oli kulissit kunnossa, vanhempani toimivat jopa tukiperheenä vieraille.Itse olin varmaan lapsena ja nuorena masentunut.

Enpä tiedä,ehkä tuolloin auttoi se,että elämä oli yhteisöllisempää eikä pyörinyt vain ydinperheen ympärillä.Oli siis muitakin aikuisia elämässä,ei vain omat vanhemmat.

Nyt olen nelikymppinen, lapseton,parisuhteessa elävä, työelämässä ja korkeasti koulutettu.

Masennusjaksoja tulee ajoittain,mutta kykenen niiden kanssa elämään.

On hyvä, että asioista puhutaan nykyään, mutta välillä näyttää, että halutaan vain löytää syy uhriutua ja saikuttaa, kun on niin vaikeaa sen sijaan, että haettaisiin keinoja selviytyä paskasta tilanteesta eteenpäin kuten ennen.

Meillä ryypättiin yhdessä koko perhe ja hauskaa oli.

En minäkään usko suoriin yhtäläisyysviivoihin, vaikka olisikin kivaa jos asiat olisivat aina simppeleitä ja helppotajuisia.

Itsekin kasvoin about kaikissa olosuhteissa joiden ajattelisi johtavan itsemurhaan, juoppouteen ja/tai vankilaan.

Kuitenkin melkolailla tasainen tavis, ehkäpä suorastaan tylsis minusta tuli.

Karseaa ettätämäkin täytyy sanoa, mutta älkää nyt niinkään päin kääntäkö, että kaikki masennus on vain jotain saikuttamista, eivät ne itsemurhatkaan mitään hämäystä ole.

Melko epäterveet lähtökohdat. Onneksi olen aina ollut päättäväinen enkä ole lähtenyt päihteiden tielle. 

Kasvoin köyhässä mutta rakastavassa duunariperheessä Helsingin Kalliossa 60-70-luvuilla. Ympärillä serkkuja ja naapuruston lapsia samalla taustalla. Onnellinen lapsuus. 

Isäni joi 1 lasillisen olutta ruuan kanssa, äiti ei mitään alkoholia. Poliittisesti ja kultturellisesti erittäin aktiivisia koko elämänsä. Kouluttamattomia mutta elämänviisautta ja maalaisjärkeä sitäkin enemmän. Harmi että kuolivat jo 24/30v sitten enkä koskaan pystynyt korvaamaan heille sitä mitä sain. 

Meillä ei kumpikaan vanhemmista juonut, isä kävi töissä, olimme ihan hyvin toimeentulevia sen puolesta.

Ilmapiiri kotona oli sitten ahdistava.  En aio kertoa siitä enempää.  En osaa sanoa äitiäni äidiksi sillä sitä hän ei sen saman merkityksessä ollut muuten kuin että synnytti minut, vasten tahtoaan kuten se selväksi tehtiin.

Isä jäin hyvin etäiseksi.

Minulla ei ollu henkisesti turvallinen koti. Jäin yksin ja kasvatin itse itseni. Siinä se lyhyesti sanottu 

Kaikki näytti hyvälle ulospäin; meillä ei ollut taloudellista hätää, minulla oli aina hyvät ja puhtaat vaatteet, kalliit harrastukset, koska ulospäin piti näyttää täydelliselle.  Ulospäin näyttäminen olikin hyvin tärkeää.  Sille äiti-henkilölle oli tärkeää että olisimme jotenkin "parempia". 

Tällaisissa kodeissa voi tapahtua asioita joita kukaan ei aavista. Niin meilläkin eikä siitä sen enempää.

 Kasvoin siihen etten luota kehenkään.  Siksi elän sinkkuna enkä halua ketään elämääni. En päästä ketään lähelleni. Olen kai ns. sairastunut vahvuuteen.  Olen opiskellut ja omalla työlläni raivanut itselleni hyvän uran ja työpaikan, siltä puolelta olen turvattu ja pärjään yksin.  Viihdyn  myös yksin koska olen jossain määrin introvertti. Pari hyvää ystävää on, ja joitakin tuttavia. En kaipaa isoa laumaa ympärilleni enkä jaksaisikaan.

Jäljet ja arvet on jääneet, ja olen myös käynyt terapiassa muutaman vuoden.  Tällä hetkellä en käy, mutta jos tuntuu sille että en jaksa hakeudun toki uudelleen.

Koen että elämäni on nyt ihan hyvää, en kaipaa tähän ketään paitsi ystäväni ja työni on minulle hyvin tärkeää ja pidän siitä mitä teen. Henkireikiäni on luonnossa liikkuminen, eläimet, kaikki kaunis mitä näen. Luen paljon ja katson positiivisesti eteenpäin. En vello menneissä enkä ole yhteyksissä vanhempiini. Näin elämä sujuu ja jaksan.

Nainen 38 vuotta

Eroperhe, äiti hakkasi ja viimeisenä henkihieveriin. Huostaanotettu 11-vuotiaana, sijoitettu lastenkotiin.

Minusta tuli:

-Lapsivapaa

-Naimisissa

-Tasapainoinen

-Terve

-Korkeakoulutettu

-Kosmopoliitti

-Hetero

-Virkamies

Äidillä alkoi eristäytyminen ja mielen haasteet 1. synnytyksen jälkeen. Meitä tuli kuitenkin lopulta monta. Saatiin läheisyyttä toisiltamme onneksi, äiti kuritti fyysisesti ilman syytäkin. Isä kävi välillä kahdessa työssä että pärjättäisiin, muuten meillä ei ollut tukiverkkoja ja eristäydyttiin sukulaisista. Mummi ei edes koskaan tiennyt että synnyin. Kotona isä sai haukkuja ja itki yksin usein. Se muisto saa vieläkin kyynelet silmiin, kuinka iso taakka hänellä olikaan :( Lopulta ero, huoltajuuskiista, valheita isästä, ei nähty vuosiin. Hänen itsemurhayritys ja meistä lukuisat lasut ja huostaanotto muutti lopulta tilanteen.

Onneksi nyt kaikki tuo on takana ja isä selvisi. Nuorena olin syvästi masentunut, kiusattu ja hetken aikaa opiskelukyvytön. Isä vei minut saamaan apua ja on auttanut valtavasti meitä kaikkia. Nyt on korkeakoulutus, työ, ystäviä ja mies. Elämä on aivan hyvää. Jäänteenä taipumus turvattomuuteen, univaikeuksia, yöllisiä kauhuja, ahdistusta ja sellaista. Niihin on lääkitys. En taida hankkia itse lapsia, pelottaa että sairastun kuten äiti.

Ihan hyvissäolissa kasvoin 70/80-lukujen taitteessa, ilman isää tosin. Minusta tuli tämmöinen AMK:n käynyt tietokonenörtti.

Asuin metsän keskellä, lähin naapuri puoli kilometriä. Oli työlle pakko mutta ei ruualle, autettiin kaikissa askareissa.  Nyt jo eläkkeellä enkä amiskan jälkeen ollut päivääkään työttömänä. 

Meitä 2.sanottiin pennunprekeleiksi. Veljeä kanneltiin tukasta javietiin metsäkämpälle viikoksi, olemaan päivät yksin kun oli 5v. Vaarojakin siellä ollut. Hänestä tuli alkkis, minusta enempi hortoilija. Kuitenkin pärjätty muiden lailla, kun asuntolaan onneksi päästiin kouluajoiksi jo 7 vuotiaina, koska pitkät koulumatkat. 

Eilen bilettänyt nuoriso vetelee hirsiä  ja täällä ruikuttavat ihmiset joiden lapsuudessa lastensuojelusta ei ollut tietoakaan.

Onneksi, koska lastensuojelu on vitsi, vitsi jonka suojissa iso armeija vetelee hirsiä kuten nuoriso juuri nyt.

Melkoista shittiä. Sitä perinteistä. Alkoa, muijat sai turpaan isältä ym.

Ite suht terve. Välillä masentaa ja ahdistaa mutta en oo jäänyt tuleen makaamaan. Kasvoi omillaan pärjäävä,itsepäinen, periksiantamaton,oikeudenmukainen. 

Voisin kertoa onnellisesta lapsuudesta, mutta en viitsi. Ei mene ehkä edes läpi täällä ja aiheuttaa vain alapeukkuepidemian. Turhaa heittää helmiä sioille.

Suurista ikäluokista ponnisteltiin kovalla työllä ja hodettiin lapsemme. Olemme siunattuja 😍🥰