Minun äiti on ihan mukava äiti, mutta ei ole elämäni aikana osannut oikein neuvoa asioissa.

Mua ei oo kasvatettu käytännössä mitenkään. Toimin itse pienenä vanhempieni vanhempina. En muista yhden yhtä neuvoa vanhemmilta vaikka ne oli molemmat hyvissä töissä ym fiksua väkeä. Tunne-elämältään vaan pikkulapsia. 

Ei vanhemmat tiedä kaikkea. Kai muutkin selvitelleet sen mitä ei tiedä. Joskin nuori voi tarvita enemmän apua tutulta. Olisi silti kiva jos jotain kiinnostaa, ettei joudu ongelmiin. On liikaa ollut byrokratiaa? 

Vierailija kirjoitti:

Mua ei oo kasvatettu käytännössä mitenkään. Toimin itse pienenä vanhempieni vanhempina. En muista yhden yhtä neuvoa vanhemmilta vaikka ne oli molemmat hyvissä töissä ym fiksua väkeä. Tunne-elämältään vaan pikkulapsia. 

Minunkin äiti on ollut useissa töissä, mutta silti tuntuu ettei osaa vastata yksinkertaisiin juttuihin mitkä liittyy työelämään. En osaa sanoa mistä se johtuu. Joskus olen kade, kun esim nykyisellä työpaikallani on vanhempia naisia, jotka ovat opastaneet minua kaikessa. Että oisinpa voinut saada selville nämä asiat omalta äidiltäni eikä heiltä.

Minun äitini oli yrittäjä, mutta ei ymmärtänyt mitään edes laskujen maksusta. Toimitti kaikki paperit pankkiin/tilitoimistoon. Yrittää neuvoa minua vielä tänäkin päivänä aivan väärin joka asiassa, koska ei tiedä mistään käytännön asiosta yhtän mitään.  Valitettavasti olen liian usein elämäni aikana kuunellut hänen vääriä neuvojaan. 

Minua kasvatettiin uskovaiseksi virrensäestäjäksi ja uhrautuvaksi perheenäidiksi.  Tulokulma ei miellyttänyt. Avarakatseisuuden ja kriittisen ajattelun opettelin siis itse.

Tutustu nyt vihdoinkin vaikka dissonanssiin ja miten se blokkaa jo opittuja asioita. Et tiedä taaskaan mitään, lörö.

Tuttua juttua. Itse olen selvittänyt lähes kaiken. Olen joutunut väkisin itsenäistymään nuorena. Esim. huolehtimaan omat hammaslääkärikäynnit jo lapsena ala-asteella. Kotona minulle ei opetettu, että hampaat tulee pestä aamuin illoin. Ei heitä kiinnostanut läksyni eikä koulunkäyntini. Ei kertaakaan kysytty miten koulupäivä meni. Ei katsottu perään mitä söin vai söinkö ollenkaan aamupalaa ennen kouluun lähtöä. En saanut kotoa tunnekasvatusta, sosiaalista pääomaa, neuvoja rahankäyttöön jne. Monessa asiassa jouduin itse kasvattamaan itseni, ja imemään oppeja muualta.

Vanhempani olivat liian nuoria saadessaan minut. Olivat parikymppisiä ja kumpikin asui vielä lapsuudenkodissaan. Heillä kummallakin oli vielä kesken oma tunnekehitys. Mm. heidän impulssikontrollissaan olisi ollut paljon petrattavaa.. "Pelastukseni" oli teini-iässä tutustuminen uusiin kavereihin, jotka tulivat keskiluokkaisista perheistä ja ns. normaaleista kotioloista. Olin ihan ihmeissäni, kun heidän perheissään lapsille puhuttiin normaalisti keskustellen. Heiltä myös opin rahankäyttöä, sosiaalisia taitoja ym. Nuo teini-iän ihmissuhteet loivat minulle perustan siihen, että minusta itsestäni tuli raha-asiani hallitseva ja hyvät peruskäytöstavat omaava ihminen. 

Onneksi nykyään on netti. Voit opetella etsimään tarvitsemaasi tietoa. 

Kysy rauhassa ja meitä hyviä neuvojia sekä tukijoita löytyy aina täältäkin. Ei tarvitse pyydellä anteeksi tai hävetä, kysyminen auttaa ja samalla opit asioita. Tsemppiä elämääsi.

Tosiaan, nykyään saa apua Ennen luultiin ja oletettiin, että jokainen aikuinen tietää ja osaa neuvoa. 

Ei minunkaan vanhemmat osanneet yhtään neuvoa ensimmäisen oman osakehuoneiston ostaessani. Nämä olivat ihan vieraita asioita maalla asuville. Pankissa neuvottiin silloin auliisti, mutta nythän kaikki tieto löytyy netistä. Kyllä aikuisen ihmisen pitää osata itse hoitaa asiansa ja etsiä tietoa eri lähteistä tai pyytää asiantuntija-apua. Aikuisuus on juuri sitä, että itse hoidetaan omat asiat, eikä odoteta apuja heiltä, jotka eivät pysty tai osaa neuvoja antaa. 

"Tasan ei käy onnen lahjat". Ei minuakaan vanhempani opettaneet oikein mitään, tekivät paljon töitä ja luottivat siihen, että lapset pärjäävät ja pärjättiinhän me. 

Minusta melkein kauheampaa on seurata ystävieni vanhempi-lapsi suhdetta. Poika on 24 vuotias, asuu omillaan, mutta niin avuton ja vanhempien tuen, niin rahallisen, kuin muunkin, varassa.

Minussa asuu pieni opettaja, mutta omat lapseni eivät ole kovinkaan innoissaan ottaneet vastaan opastuksiani, joten yritän olla tukena, mutta hössöttämättä. 

Se on vaikeaa tämä vanhemmuus, kun me ihmiset ollaan niin erilaisia. Kaikki varmaan parhaansa yrittävät.

Minä olen ollut katkera siitä, etten saanut kirjaimellisesti mitään apua esim. tukien hakemiseen, kun muutin omilleni. Huom. Meidät on kasvatettu tekemään töitä rahan eteen, mutta kun niitä töitä ei aina ole.

Myöhemmin olen tajunnut, että vanhempani ovat olleet ns. aina töissä eivätkä ole saaneet mitään tukia. Päivääkään eivät ole olleet työttöminä, kun minä olen ollut olemassa. Eivät ole siis oikeasti ymmärtäneet noista asioista ja ovat varmaan pelänneet, että sotkevat vain asioita, jos alkavat "neuvomaan." 

Yks asia minkä mä oon huomannu aikuisuudessa on se että vanhemmat hyvin usein tuppaa ajattelemaan että aikuinen lapsi on edelleen se sama 10 vuotias samoine mielenkiintoineen ja harrastuksineen, vaikka lapsi olisi jo reilusti yli 30 ja maailmankuva muuttunut täysin. Vanhemmat tuppaa myös kuvailemaan omaa lastaan toisille näin, mikä johtaa aika usein väärinkäsityksiin. 

Vanhemmat ei halua edes tutustua siihen vanhempaan lapseensa, vaan kuvittelevat tuntevansa oman lapsensa "läpikotaisin" tän 10 vuotiaan persoonan kautta.