Luulin, että teini-ikäni oli ihan kivaa. Sitten luin päiväkirjojani

Ahdistus tuntuu kuuluvan normaaliin kehitykseen lapsesta aikuiseksi. Kyllä minä ainakin muistan vielä viisikymppisenä, miten teininä ahdisti. Jos ei Neuvostoliitto ja happosateet, niin vähinkäänkin koulu tai tyttöystävän puute.

Iän myötä luonne jotenkin kovettuu koettujen vastoinkäymisten ansiosta ja niitä kestää paremmin. Tai no, kaikki eivät kestä, kuten lisääntyneet mielenterveyden ongelmat kertovat.

Olisiko kyseessä ihan aivojen kehitysvaihe, jolloin ahdistaa, raivostuttaa ja pelottaa? Ajoittuu murrosikään. Mutta on nuoria, joilla on syitä pahalle ololleen jopa väkivaltaisuudelle. Esim. kotiväkivaltaa, hyväksikäyttö ja kiusaaminen, huonommuuden tunne ja itsetunto-ongelmat. Apua tarvitaan oli syy mikä tahansa.

Itsekin olin todella ahdistunut ja myös masentunut teini-ikäisenä. Kärsin myös unihäiriöstä. Muistan tuon ajan todella synkkänä. Itsellänikään ei mitään selkeää syytä ole, oli useampi kaveri, en tullut kiusatuksi. Sen sijaan itse osallistuin kiusaamiseen 7. ja 8. luokilla (mitä nyt jälkeenpäin häpeän). Minulla oli tuo sama, että kotona ei näytetty mitään tunteita, ns. Tunnekylmä ilmapiiri. Muuten kotona oli kyllä perusasiat hyvin.

En tiedä liittykö tuo ahdistuneisuus vaan normaalina asiana teini-ikään. Minustakin on tullut tasapainoinen aikuinen, nyt 31v, käyn töissä, olen tyytyväinen elämääni enkä ole kärsinyt 10 vuoteen mistään mielenterveyden häiriöstä. En voisi nykypäivänä kuvitellakaan esim  kiusaavani jotakuta. Jotenkin tuo teiniaika meni sellaisessa ihmeellisessä sumussa. 

No nyt on sitten hyvä syy hakeutua sairaseläkkeelle ja kelan terapiaan. 

Kaikilla on teininä vaikeaa. Ero nykyiseen on se, ettei meillä ollut vertailukohtaa koska ei ollut somea. Tiesimme, että kaikki ovat yhtä köyhiä. 

Toinen ero, että silloin käskettiin purra hanpaat yhteen ja kääriä hihat. Ihan sama, jos ahdistaa. Entä sitten? Mene ja tee jotain.

Ihan normaaleja teinien ajatuksia. Kun alkaa itsenäistymään ja tajuaa että kaikki täällä maailmassa on päin v'ttua niin se integroituminen osaksi yhteiskuntaa ja kaiken pahuudem hyväksyminen tuntuu varmasti kaikista pahalta.

Miksi kysyt "Kuka aloittaa"? Meillähän on täällä yksi hyvä ehdokas, nimittäin sinä. Ole edelläkävijä ja ala tekemään asioita tämän eteen. Vai pitääkö kaikki tehdä sinun puolestasi?

Itse koin kummallista vierauden tunnetta teini-ikäisenä. Kerran pelästyin jotain ja en hahmottanut selvästi rajojani. Olin kuin sumussa. Pelkäsin, mitä muut sanovat, jos tietävät näistä. Se johti siihen, että pidin asiat sisälläni, mikä pahensi tilannetta. Aika auttoi minullakin. Ylioppilasvuonna ei tällaisia juuri ollut.

Pitäisi enemmän vahvistaa teinejä siten, että vaikeatkin tunteet ovat osa elämää, kuuluvat asiaan ja ovat jopa tärkeitä. Ei niitä kannata tehdä kokoansa isommiksi. Puhuminen auttaa. Toisaalta ainaisessa vatvomisessakin on se riski, että kärpäsestä tulee härkänen.

Itse muistan tosi hyvin, kuinka inhottavaa ja jotenkin häpeäntäyttämää oli oma teini-ikäni. Jotenkin vaan sitä pystyi kuitenkin kokoamaan itsensä, ja nykyään on sisäisesti aika vahva olo. En muistele nuoruuttani kaihoten.

Eikö Nenäpäivää vastaavaa keräystä voisi järjestää niin, että varat ohjautuisivat kotimaan nuorisotyöhön? Näin rakennetaan verkosto  jossa on fyysisiäkin tukipisteitä ja auttajia. Ihmiset voisivat tavata ihan kasvotusten tuki-ihmisiä näissä pisteissä. Kävellä sisään, kun pahalta tuntuu. Netti ei aina ole se paras.

Lisäksi jokainen meistä aikuisista voisi sanoa jotain mukavaa nuorille ja kysyä kuulumisia.

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaaleja teinien ajatuksia. Kun alkaa itsenäistymään ja tajuaa että kaikki täällä maailmassa on päin v'ttua niin se integroituminen osaksi yhteiskuntaa ja kaiken pahuudem hyväksyminen tuntuu varmasti kaikista pahalta.

Jep. Tämän takia monet nuoret ryhtyy aktivismiin ja sekin into sitten katoaa muutamassa vuodessa kun huomaa että tavallinen ihminen ei voi muuttaa mitään ja pakko vaan pelata näillä säännöillä mitkä on.

Mikä vika on muistissasi? Kyllä minä näin 70 v. vielä hyvin muistan millaista oli lapsuuteni ja nuoruuteni. Muiden sisarusten kanssa puhutaan silloin tällöin ja samanlaisia muistoja löytyy heiltä kuin itseltänikin. 

Muistot voivat olla myös täysin erilaisia samalta ajalta. Kaverini muistelee usein kuinka hillittömän hauskaa meillä aina oli. Itse muistan paljon ahdistusta enkä haluaisi muistella menneitä aikoja. 

Up

Vierailija kirjoitti:

Olisiko kyseessä ihan aivojen kehitysvaihe, jolloin ahdistaa, raivostuttaa ja pelottaa? Ajoittuu murrosikään. Mutta on nuoria, joilla on syitä pahalle ololleen jopa väkivaltaisuudelle. Esim. kotiväkivaltaa, hyväksikäyttö ja kiusaaminen, huonommuuden tunne ja itsetunto-ongelmat. Apua tarvitaan oli syy mikä tahansa.

Olen poikani kanssa puhunut tästä mitä aivojen kehittyminen aiheuttaa ja miten sekaisin se voi nupin vetää. Halusin vain jakaa sen tiedon, että se ei kestä loputtomiin ja että siitäkin tulee valmista. Ettei kehitä siitä ahdistuksesta itselleen todellisuutta ja persoonaa vaan ymmärtää että siellä ne palikat nyt liikkuu paikoilleen ja mikään ei synny kivutta. Koittaa sinnitellä vaan. Omassa nuoruudessani tuollaisia juttuja ei edes tiedetty ja sitä jotenkin pelkäsi että jää sellaiseksi lopuksi ikäänsä että loppuelämä on yhtä pään sisäistä myrskyä. Halusin vain että lapseni tietää elävänsä vaihetta joka kuuluu normaalina osana kasvuun ja kehitykseen.