Onko teille ylpeydenaihe se, että kun perheenjäsenenne tai muu läheinen kuolee, se ei näy työssänne millään tavalla

Ei se mikään ylpeyden aihe ole, tietenkään? 

Itse en halua kertoa tuollaisista asioista työyhteisössä ja olen huomannut, että menetyksen käsittely ja siitä yli pääseminen on helpompaa, kun koettaa vaan pakottaa itsensä elämään suht normaalia arkea. Ainoastaan joidenkin perikunnan asioiden järjestelyyn tai mahdollisesti arkipäivälle osuneisiin hautajaisiin olen pyytänyt sille päivälle palkatonta vapaata ilman sen enempiä perusteluita.

Minä menin töihin normaalisti seuraavana päivänä, koska tuntui, etten kestä olla yksin. Päivä menikin hyvin. Sanoin tapahtuneesta työnjohtajalle, koska minun oli anottava vapaata perunkirjoitukseen ja hautajaisiin, jotka olivat eri maassa. Sain vapaata muutaman päivän ja se oli ihan hyvä, eipä tarvinnut töistä huolehtia kun oli muutenkin kamala olo.

Työkaverit olivat luokkaa Beavis & Butthead joten en halunnut heille sen kummemmin läheiseni kuolemaa selostaa.

En ymmärrä, miten tällaiseen voi edes "ylpeyttä" liittää mitenkään.

No häh? Oikeasti on helpottavaa olla töissä ja saada ajatella muutakin, kuin vain sitä surua. Läheisimmille työkavereille olen kertonut, mutta en muuten huudellut. Ja jos kerran itsestä tuntuu, että jaksaa olla töissä niin miksi ei.

Ei tietenkään ole mikään ylpeydenaihe. Itselleni työ tarjosi selviytymiskeinon. Ymmärrän hyvin, että jonkun muun selviytymiskeinot ovat toisenlaisia.

Työ ja yksityiselämä ovat eri asiat.

Naurettavaa pullamössösukupolvea, koirankuolemantakia ollaan työkyvyttömiä.

No miksei siitäkin voisi olla vähän ylpeä, että on kestokykyä tiukkojenkin paikkojen edessä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se mikään ylpeyden aihe ole, tietenkään? 

Itse en halua kertoa tuollaisista asioista työyhteisössä ja olen huomannut, että menetyksen käsittely ja siitä yli pääseminen on helpompaa, kun koettaa vaan pakottaa itsensä elämään suht normaalia arkea. Ainoastaan joidenkin perikunnan asioiden järjestelyyn tai mahdollisesti arkipäivälle osuneisiin hautajaisiin olen pyytänyt sille päivälle palkatonta vapaata ilman sen enempiä perusteluita.

Valehteletko? Lähiomaisen hautajaisissa käyminen on palkallinen vapaa.

Moni on sanonut, että tuossa tilanteessa arjen pakolliset asiat ovat helpotus. Töihinmeno on siis tavallaan terapiaa, tapa pitää elämä kasassa.

Mun mies ei pystynyt pitkään aikaan menemään töihin isänsä äkkikuoleman jälkeen. 

Ihmiset on erilaisia. 

kaikki vapaat otetaan irti mitä saadaan mutta eipä se niille kuulu miks oon vapaalla.

Riippuu ihmisestä. Itselleni työ on ollut kasassa pitävä asia, silloin ei voi ajatella muuta ja pysyy kiinni arjessa ja elämässä. Osa taas saattaa jäädä sairaslomalle. Ihmiset käsittelee surua ja tunteitaan eri tavoin, ei ole oikeaa eikä väärää tapaa surra.

Itse kukin taaplaa tavallaan. Työ, kuten kaikki muutkin rutiinit, helpottavat asian käsittelyä omassa mielessä. 

Ei todellakaan ole mikään ylpeyden aihe. Sattuu vaan olemaan niin, että on töitä, joissa on pakko olla, vaikka läheinen olisi kuollut. Ja on työyhteisöjä, joissa ei tunneta mitään empatiaa läheisensä menettänyttä kohtaan. Pitää vaan padota ja kapseloida suru sisäänsä ja toivoa, että surematon suru ei käänny masennukseksi.