"Ei sillä mitään hätää ole, se vain oikkuaa"

Olen vuosia ajatellut että toisella lapsistamme ei ole kaikki ihan hyvin, että hän tarvitsisi vähän tukea ja apua ja me vanhemmat neuvoja miten vastataan hänen tarpeisiinsa. Kotona on ollut isoja raivareita, lukkiutumisia, kaverisuhteissa hetkittäin isojakin ongelmia, lapsi on karkaillut jne. Aina kun olen miehen tai esim. oman äitini kanssa yrittänyt näistä jutella, niin se on kuitattu että huolehdin turhaan ja teen ongelmia asioista jotka ei niitä ole, lapsi vain temppuilee ja kurilla se ratkeaa. Avun hakemiseen on suhtauduttu äärimmäisen nihkeästi ja minun huoleen vähättelevästi. Olen soittanut vanhempainpuhelimeen yms. reflektoidakseni mistä tässä on kyse ja vastaukset on sitä luokkaa että "äidit on aina huolissaan" ja "kyllä se siitä kun ikää karttuu", ja kouluterkkarin kommentti oli "kaikkiahan meitä joskus jännittää". Ja minä typerä uskoin kun minulle joka tuutista sanottiin että vika on minun huolestumisessani!

Nyt lapsella on yksi nepsy-diagnoosi, pari mt-diagnoosia, ja puolen vuoden perheterapian jälkeen (johon isä ei osallistu) olen saanut pieniä pilkahduksia lapsestani takaisin. Olen myös saanut kuulla että hän on jo aikoja sitten miettinyt mm. itsensä tappamista. En tiedä kauanko ottaa aikaa että annan itselleni anteeksi sen, että en pitänyt isompaa ääntä ja luottanut siihen omaan huoleen. Miksi annoin muiden estää hakemasta lapselle ja itselle apua ajoissa?