Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Reagoin nauramalla surullisiin asioihin

Vierailija
02.01.2024 |

Kaksissa hautajaisissa olen saanut ihan hysteerisen "vedet silmissä"- hihityskohtauksen pahimmalla mahdollisella hetkellä. En kehtaa mennä enää ikinä kenenkään hautajaisiin.

Jos puhun miehelle tai ystävälle jostain kipeästä asiasta tai vaikeasta tunteesta, niin naurahdan jokaisen lauseen lopuksi tyyliin "Mua loukkasi se kun sä hahahaha". "Meidän ukki sai sydänkohtauksen hahahaha".

Myös jos joku kertoo mulle että on sattunut jotain kamalaa, mun ensimmäinen reaktio saattaa olla "HAHAHA!" päin naamaa, ennen kuin tulee se normaali reaktio tilanteeseen.

En perusluonteeltani todellakaan ole mikään hihittelijä tai tyhjännauraja, enkä koe noissa tilanteissa ja asioissa olevan mitään hauskaa, joten miksi ihmeessä reagoin näin? Tapahtuuko tätä muille? Miten tästä pääsee eroon, hävettää?? 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 |
02.01.2024 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olin samanlainen nuorempana. En kyennyt kohtaamaan toisten surua, koska en ollut saanut tuntea omaanikaan. Vanhemmat reagoivat siihen välinpitämättömyydellä/vihalla/pilkalla. Päädyin myöhemmin muista syistä terapiaan, jonka avulla käsittelin tuonkin kieroutuman, opettelemalla/kehtaamalla tuntemaan ja ilmaisemaan myös surun muiden tunteiden muassa.

Vierailija
2/3 |
02.01.2024 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nauraminen surullisessa tilanteessa on harvinaista. Joskus saattaa kuitenkin käydä niin, että yllättävä ilmiö aiheuttaa voimakkaan muutoksen yleisessä vireystilassa. Siinä menevät tunnesysteemit vähän sekaisin, ja pinnalle saattaa tulla monenlaisia reaktioita. (Kopioitu netistä)

Selitä tuollaisissa tilanteissa vastapuolelle että et voi mitään reaktiollesi ja että sinua ei oikeasti  naurata

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/3 |
02.01.2024 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olin samanlainen nuorempana. En kyennyt kohtaamaan toisten surua, koska en ollut saanut tuntea omaanikaan. Vanhemmat reagoivat siihen välinpitämättömyydellä/vihalla/pilkalla. Päädyin myöhemmin muista syistä terapiaan, jonka avulla käsittelin tuonkin kieroutuman, opettelemalla/kehtaamalla tuntemaan ja ilmaisemaan myös surun muiden tunteiden muassa.

Itseä myös vanhemmat pilkkasivat, syrjivät ja väheksyivät, jos kehtasin näyttää surun tunteita. Aikuisena olen yrittänyt opetella puuttuvia tunnetaitoja, mutta selvästi on vielä pitkä matka. Helpottavaa kuulla että tästä voi "parantua". 

Ap

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan viisi yhdeksän