Olen vain huonojen aikojen kaveri

Tällaisen ilmiön olen elämässäni huomannut. Olen aina ollut jollain tasolla yksinäinen, joskus vain nauttinut siitä enemmän. Minulla on kyllä ollut muutamia kavereita. Pari hyvin läheistäkin joskus. Kaikkia näitä yhdistää se, että seurani on ollut kaivatuinta silloin kun heillä menee huonosti. Sitten kun menee taas paremmin niin minut unohdetaan ja aletaan viettää aikaa vain niiden coolien hauskojen(?) tyyppien kanssa. Muistan tämän jo lapsuudesta. Monien kanssa tuli vietettyä aikaa kahdestaan vapaa-ajalla ja oli usein todella hauskaakin. Kuitenkin koulussa tai muissa riennoissa oltiin kuin minua ei olisi olemassakaan tai ei tunnettaisi. Kai minua sitten hävettiin?
Olen lapseton (enkää enää mikään nuori) ja olen aika köyhä, mutta en usko köyhyyden olevan tärkein syy tässä asiassa. Olen aina se jonka pitää ottaa yhteyttä ensin tai jonka viesteihin ei vastata kuin vasta viikon päästä. Huvittaa, että monilla tutuilla on paljon rahaa ja hauska elämä, mutta ei koskaan aikaa tai rahaa nähdä minua. En ole koskaan vaatinut ihmisiltä mitään mikä vaatisi paljonkaan rahaa. Tuntuu pahalta kun pelkkä kahvilla käynti tai puistopiknikille meneminen ei onnistu. Kuitenkin aikaa ja rahaa heillä riittää jatkuviin ulkomaanmatkoihin, kylpylöihin ja ravintoloihin jne.. ja tätä tekevät ihan jatkuvasti. Eli en kai sitten ole niin kiinnostava tai hyvä ystävä? Minua ei vain haluta loukata suoraan?
Olen miettinyt, että olenko oikeasti sosiaalisesti jotenkin viallinen tai huono kaveri. Mistä aloittaa ja lähteä kehittämään sosiaalisia taitoja ja tulla kiinnostavammaksi tyypiksi?
Joka paikassa puhutaan kommunikointitaitojen tärkeydestä ja sosiaalisten taitojen kehittämisestä, mutta ei kovinkaan tarkentavasti. Tähänkin pitäis olla oikea koulutusohjelma. En halua olla koko elämääni yksinäinen.