Saako mielestänne aspergeria painostaa sosiaaliseen kanssakäymiseen, mikäli hän sanoo viihtyvänsä mieluummin yksin?

Miksi pitäisi painostaa? Jos ei halua viettää aikaansa sosiaalisissa riennoissa niin sitten ei halua. Piste.

Kunhan nyt pystyy tulemaan toimeen muiden kanssa ja hoitamaan välttämättömät sosiaaliset tilanteet, niin se riittää. Ei ole mikään pakko hankkia läheisiä ystäviä, mikäli ei koe tarvitsevansa sellaisia.

Ja se hyödyttää ketä ja miten?

Mikäs vika sussa on? Mikä oikeus kenelläkään on painostaa ketään? Onko painostamisesta ollut koskaan mitään hyötyä? Sehän on henkistä väkivaltaa.

Eihän meitä ns. tavallisiakaan kukaan painosta seuraelämään. Miksi muita pitäisi?

Yksin viihtyminen pitää paikkansa. Toki silloin tällöin voi haluta seuraa, mutta älä missään nimessä painosta.

Ei liikaa. Liian uuvuttavaa. Tulen väsyneeksi ja kiukkuiseksi. Pää räjähtää.

Minulle sopii sosiaalisuus sopivassa määrin annosteltuna.

Olen herkkä ihmisten energioille. Kadullakin otan neljän metrin etäisyyden ihmiseen, joka värähtelee epämiellyttävästi.

Ei saa ketään ikinä painostaa mihinkään. Ihmisellä on oikeus omaan elämäänsä. Myös lapsilla.

Ei ketään saa tuollaiseen painostaa. En ole asperger, vaan ihan keskiverto epäsosiaalinen suomalainen. Viihdyn yksin eikä minulla ole koskaan tylsää, paitsi jos joudun joskus jonkun rasittavan ekstrovertin seuraan.

Jos joku yrittäisi puuttua elämäntyyliini, en ainakaan hänen kanssaan haluaisi olla enää missään tekemisissä.

ADHD-tyyppiset ihmiset vievät energiat. Pidän rauhallisista ja selkeistä ihmisistä.

Riippuu siis, kenen kanssa olen tekemisissä.

Minulle riittää ihmiskontakteiksi vanhemmat, sisarukset ja sukulaiset. En tarvitse muita läheisiä ihmissuhteita. Myöskään parisuhdetta tai lapsia en ole ikinä halunnut.

Minulla on niin päin, että tunnen itseni jatkuvasti yksinäiseksi ollessani muiden ihmisten seurassa, mutta yksin ollessani en milloinkaan.

Miksi pitäisi, jos ei itse kärsi asiasta? Meitä on moneksi, ja monenlaisia ihmisiä tarvitaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niin päin, että tunnen itseni jatkuvasti yksinäiseksi ollessani muiden ihmisten seurassa, mutta yksin ollessani en milloinkaan.

Sama minulla. Edes muiden assien kanssa en ole oikein ikinä onnistunut ystävystymään läheisemmin. Ehkä liian samantyyliset vaikeudet korostuvat? Eipä sillä ole toisaalta väliä. Yksin on niin paljon helpompaa ja stressittömämpää.

Et näköjään ymmärrä edes omaa johdatteluasi kysymyksessäkään, joten tuskinpa olisit hyvää seuraa assille. Vai mitä tuo painostaminen nyt yleensäkään kuuluu kenenkään normaaliin kanssakäymiseen...?

Mietipä miten asioita ilmaiset ja mikä on motiivisi?

Mun mies on assi ja viihtyy perheensä kanssa eli minun ja lasten. Mutta. Minä olen se pälättävä ekstrovertti, jonka tunne-elämä on läikkyvää ja kuuluvaa. Lapsetkin ovat tulleet minuun.

Nuorina ja rakastuneina vastakohdat vetivät vastustamattomasti puoleensa.

Rakkautta on kuitenkin riittänyt, huomaan kun mies on saamassa kiintiönsä ekstroverttiä tunne-elämää täyteen ja silloin järjestämme niin, että mies pääsee omiin harrastuksiinsa, yksin lenkille tai menee omiin oloihinsa kotona. Tai minä ja lapset lähdemme ihmisten ilmoille, esim elokuviin, kaupungille tms joka on meistä kivaa.

Mies puolestaan huomio minua ja lapsia monin tavoin ja on kasvattanut tietoisesti kestävyyttään, ymmärrystään ja kykyä vastata tunteisiin meitä varten. Arvostan tätä valtavasti.

Töissä saa yleensä tehdä töitään melkolailla itseksekseen ja nykyään pitääkin työstään.

Työpaikan pikkujoulut, virkistyspäivät yms skippaa aina.

Ketään ei saa, eikä voi painostaa mihinkään.

Yhteisymmärryksessä ja yhteistyöllä kompromissejä tehdään ja niin on helpompi tehdä hyvää toiselle.

Haluaisiko Ap, että joku painostaisi sinua olemaan itseksesi, harrastamaan yksin, olemaan jotain mitä et ole?

Ei tietenkään. Kuormittuu ja ärsyyntyy vain painostuksesta. Eri asia tietysti, mikäli assi haluaisi seuraa, mutta ei sitä kuitenkaan saa.