Kun ei kelpaa vanhemmilleen - ja sitten taas kyllä

En ensin mennyt lukioon vaan opiskelin (opin) lähihoitajaksi, mikä oli häpeä perheeni silmissä. 18-vuotiaana muutin pois kotoa puuseppä-poikakaverini vanhempien omistaman maalaistalon pieneen sivuhuonestoon (taas häpeä ja myös kauhistus) ja 6 vuotta tuin hänen opiskeluaan arkkitehdiksi tehden itse töitä (häpeä ja tyhmyys, vanhempieni mielestä). Kävin iltalukiota siinä samalla. Olin 24 kun vaihdoimme osia, pääsin lääkikseen ja mieheni (olimme menneet siviiliavioliittoon, mikä oli häpeä vanhemmilleni taas) tuki minua, kuten olin häntä tukenut.
Olen nyt 33, mieheni on 35. Olen työterveyslääkärinä ihan passelilla palkalla, mieheni on arkkitehti ja tienaa hyvin. Meiilä on kaksivuotias lapsi, josta mieheni ihanat vanhemmat paljon huolehtivat.

Ja nyt - yhtäkkiä - kelpaisin vanhemmilleni! Olisin jopa se ,,parhaiten pärjännyt,, heidän mielestään (heidän omat sanansa) ja nyt ei kukaan lapsuudenperheestäni ymmärrä, että mitään jouluja, pääsiäisiä, vappuja tai juhannuksia en halua viettää heidän kanssaan, vaan ihanien appivanhempieni kanssa. En myöskään ole suostunut kummiksi kenenkään 3 sisarukseni lapsille.

Muita samalla lailla kohdeltuja?