Parisuhteessa luoviminen - niin että kaikilla olisi hyvä olla.

mulla on 10 vuotias poika ja ollaan seurusteltu 3 vuotta . ensin ei edes puhuttu lapsista ja nyt kun asia on tullu esille on mieheni todennut että eikös meille tämä yks olis ihan hyvä ? on niin mukavan rauhallista , kun poika on jo niin iso . itselläni tulee piakkoin 30 vuotta täyteen ja kello tikittää kovaa vauhtia . . . mies on aivan mahtava ja en kyllä millään raaskis vaihtoon laittaa , mutta kyllä olis kivaa , jos miehellekkin tulis vauvakuume .

Eli naimisiin pääsee myös hyvin halvalla, jos haluaa. Eikö se ole päätarkoitus kuitenkin?



Sitten. Paraskin sanoja täällä. Stressasin häistä enkä oikeasti kovin paljoa nauttinut järjestelyistä. 100 hengen häät piti olla (koska ne oli ainoat joita osasin ajatella ja mulla on suht iso suku) ja kunnon häämatka. Jos järjellä ajattelee, niin häämatka oli ainoa sijoitus joka ois oikeasti ollut itselle tarpeellinen. Häämatkankin meinasi pilata hääjärjestelyistä johtunut väsymys ja aikaero.



Myönnän, että elin ajatuksessa, että isot häät on se oikea tapa. Muutenkin se oli suvussa aina ollut tapana. Tajuan sen nyt, mutta toisaalta myös tuntuu tyhmältä ajatella niin. On ne juhlat kiva, ei siinä mitään. Jälkikäteen tajusin kuitenkin sen, että se naimisiinmeno siinä oli tärkeintä. Oli jotenkin spesiaali olo sen jälkeen, vaikka oltiin asuttukin yhdessä jo 5v sitä ennen.



Yritän kaiketi sanoa, että miettikää mikä on tärkeintä. Onko sulle tai miehelle ne isot ja kalliit häät? Vai se, että olette naimisissa? Naimisiin pääsee halvallakin ja minä ainakin arvostan omasta suppeasta ajttelumaailmasta huolimatta kovasti niitä jotka jättää rahanmenon ja juhlat väliin ja haluaa vaan saada toisensa. Se jotenkin tuntuu aidoimmalta rakkaudelta. Ei sillä, jos raha ei ole este, mutta jotenkin tuntuu, että raha ei sais estää kahta ihmistä menemästä naimsiin.



Jäi käsittelemättä se asia, että miehesi haluaa naimisiin ennen lasta. On sekin omalla tavallaan suppea ajatustapa. Onnistuisko joku kultainen keskitie, kompromissi? Muistakaa, että aina ei voi saada KAIKKEA mitä haluaa (eikä se ole tarpeenkaan).



T: Yniäinen

Siis kysymykseesi vastaan, että me haluamme olla aviopari, eikä sinänsä juhlat ole naimisiinmenon kohokohta.



MUTTA haluan kuitenkin tehdä siitä päivästä jollakin tapaa oikeanlaisen juhlan (mitä se nyt minulle onkaan). Kunnon suunnittelua ainakin.



Emme ole edes haluamassa isoja römpsy-römpsy häitä ;) Vieraita kutsutaan n. 50 - ja tyyliltään ihan perus häät. SILTI sekin vie rahaa ja tällä hetkellä mies on armeijassa, minä työmarkkinatuella työllistetty! Mistään ei pysty oikein säästämään. (miehellä alkaa korkeakoulu opinnot ensi syksynä ja minullakin todennäköisesti opinnot edessä)



Yksi mielessä käynyt vaihtoehto voisi olla myöskin se että pitäisimme kunnon kihlajaiset kakku-kahveineen ja varaisimme samalla kirkon valmiiksi, jonnekkin ehkä 2008. Tai päättäisimme edes kuukauden tarkkuudella milloin häitämme vietetään. Samalla kun häistä ilmoitetaan suvullekkin, niin itsestäkin tuntuisi todemmalta se naimisiinmeno?! Miehelle jo tätä vaihtoehtoa esitin...



Niinhän se on että kaikkea ei voi saada, valitettavasti :) Siinäpä syy miksi kovasti pähkäilemme mitä elämältämme haluamme ja missä järjestyksessä. Toinen toistaan kunnioittaen.



Miehellä painaa päänupissa järjenääni - minulla taas tunteet kuljettaa ;)

Miehille ei taida yleensä tulla vauvakuumetta ollenkaan. Kerroin juuri tuolla alempana meidän tilanteestamme. Eli jos mieheni olisi yksin saanut päättää, meillä ei olisi yhtään lasta. Nyt on kuitenkin kaksi. Ekan koliikkivauvan jälkeen mies ilmoitti, että ei enempää, mutta suostui sentään toiseen. Itse mietin vielä kolmatta. Luonnollisesti mieheni on ilmoittanut, että ei, mutta onneksi asiasta voi vielä keskustella...



Hän on siis tavallaan vastustanut molempia lapsiamme, mutta nyt kun ne tuossa ovat, niin hoitaa ja tykkää kovasti. Nykyaikaisella keskivertomiehellä taitaa olla luontainen vastustus lapsiin.