Resilienssikeskustelusta, nykyvanhemmuuden kulttuuri on omiaan estämään lapsen resilienssin kehittymistä.

Resilienssi ei todellakaan ole vain synnynnäinen ominaisuus, joka joko on tai ei ole.

Ei myöskään ole niin, että hyvä ja vakaa ja turvallinen perhe tekisi automaattisesti lapselle hyvän resilienssin. Päin vastoin, perhe jossa lapsen tietä tasoitellaan liikaa ( ja tämän ei todellakaan tarvitse olla mitään sellaista että lapsi saa kaiken mitä haluaa), eikä lapsen tarvitse kohdata itselleen hankalia asioita itse, voi johtaa todella huonoon resilienssiin.

Ihan siis esimerkkinä tämä nuorilla tytöillä varsin yleinen ahdistus ja sosiaalisten tilanteiden pelko: tiedän varsin usein tällaisia tapauksia, jotka ovat todella kiinni äideissään (= hyvä ja läheinen äitisuhde), ja koulusta päivät pitkät viestitellään kun ahdistaa eikä voi mennä luokkaan, ja äiti sanoo että menisit nyt, no jos et uskalla niin ei tartte jne. Ja pikkuhiljaa nämä tytöt eivät uskalla enää yhtään mitään, kun aina äiti pelastaa siltä ikävältä tuntuvalta tilanteelta.

Näissä lapsissa ja äideissä ei siis ole mitään vikaa. Mutta se yritys auttaa omaa lasta menee pieleen, ja lapsen ahdistuneisuus lopulta vaan kasvaa, ja resilienssi menee olemattomaksi. Tällaisesta ei onneksi lopulta ole erityisen vaikea toipua, kunhan saa oikeasti osaavat ohjeet. Montaa onnistumista on tullut vierestä seurattua. Tärkeintä on kuitenkin opettaa lapsi itse kohtaamaan ne oman elämänsä hankalat tilanteet ja selviämään niistä, eikä niin että aina äiti tai isä pelastaa jos tuntuu ikävältä. Kun niin tekee, niin antaa aina lapselle sen viestin, että kyllä, tilanne todella oli vaarallinen, eikä siitä olisi voinut selvitä ilman äidin/isän apua.

Toinen asia on sitten ihan sellainen arjen höösääminen. Aika harva lapsi kulkee nykyään omatoimisesti edes kouluun saati harrastuksiin. Aina on vanhemmat ( ja heidän myös edellytetään olevan) paikalla kuljettamassa ja olemassa läsnä. Kyllä lapsi voi jo suht varhaisessa aikeessa ottaa mieleisestä harrastuksesta vastuuta itse, jos se suinkin on mahdollista.

Ja varsinkin koulumatkat olisi hyvä jo ihan sen peruskunnon kannalta kulkea itse. Jos nyt yli 10 km on suuntaansa tai tosi vaarallinen reitti, niin asia erikseen. Mutta omat lapset on kulkeneet 5 km koulumatkansa fillarilla kesät talvet 10-v ikäisistä eteenpäin, eikä siinä ole mitään ongelmaa. Joo, välillä kastuu, joskus on kylmä, mutta mitä sitten? Juuri tällaiset asiat on omiaan kehittämään sitä resilienssiä ihan huomaamatta.

Nämä on siis asioita, jotka vaikuttavat ihan tavallisissa perheissä, joissa ei ole suurempia ongelmia. Mutta kun moni ihmetteli aiemmassa keskustelussa että miksi jossian perheessä voi olla huono resilienssi useammassa sukupolvessa ilman näennäistä syytä, niin todennäköisemmin kuin perintötekijöistä johtuvaa, se on perheen toimintakulttuurista johtuvaa.