Perhe elämä ilman tukiverkkoja

Itse en koe miksikään ongelmaksi hoitaa ihan itse lapsia ja sovittaa arkeen työelämää. Meillä ei ole sellaisia isovanhempia, jotka pystyisivät joustavasti auttamaan arjessa. Meillä on miehen kanssa epäsäännölliset työajat, mutta aina saadaan sovitettua työt ja lasten haut päivähoidosta. Ollaan oltu kaksi kertaa ulkona yhdessä ilman lapsia, lapset taaperoikäisiä.

Olen huomannut, miten joillain on tosi suuri suru siitä, ettei mummot ja kummit auta. Meidän lähipiirillä on omatkin elämät, enkä ole pitänyt edes vaihtoehtona, että sysään omat lapset muiden niskoille. Toki meillä mies osallistuu lastenhoitoon ja hoitaa yhteisiä asioita melko tasapuolisesti.

Itse olen ollut alusta asti sillä asenteella, että kun lapset on tehty, niin vapaata odotan sitten lasten itsenäistyttyä. Omaa aikaa toki saa ehkä jo aiemminkin, mutta aika monta vuotta menee vielä tiiviisti lasten kanssa.

Saadaan miehen kanssa puolin ja toisin kerran kuussa pidettyä omaa aikaa niin, että toinen voi lähteä festareille tms. kavereiden kanssa.

Mistä ihmisillä kumpuaa ne vaatimukset tiiviistä lähiverkostosta?

Toki jos meillä olisi sukulaisia, jotka olisivat ovella hakemassa lapsia leffaan tai jätskille, niin mielellään otettais tarjous vastaan, mutta kun niin ei ole, niin turha sen perään on surkutella. Sen aika tulee jos tulee.

Avautuminen kumpuaa, siitä, kun olen kuullut ja lukenut niin paljon avautumista tukiverkkojen puutteesta.