Onko kenenkään muun ystävyydet aina lyhytaikaisia?

Olen kolmikymppinen nainen, jonka elämä toistaa aina samaa kaavaa ihmissuhteiden osalta. Minulla on aina kerrallaan yksi tai kaksi kaveria, en siis ole koskaan viihtynyt ryhmissä/onnistunut pääsemään niihin. Toisaalta en ole yleensä ollut pitkiä aikoja täysin ilman yhtään kaveria elämässä.
Kun olin lapsi, minulla oli naapurustossa yksi/kaksi ystävää, ja he jäivät elämästä kun muutimme pois tai he muuttivat pois. Koulussa oli kaveri, joka jäi kun menimme eri lukioihin. Lukiossa kaksi kaveria, lähtivät opiskelemaan eri alaa/muuttivat valmistuttuamme ja niin ystävyys jäi. Olin välivuoden töissä, sieltä sain kaverin, joka vaihtoi työpaikkaa ja ystävyys jäi siihen. Muutin itse toiseen kaupunkiin opiskelemaan ja sain opinnoista kaksi kaveria, jotka valmistumisen jälkeen perheellistyivät ja meinaavat nyt luisua pois, kun ei heiltä perhe-elämältä aikaa riitä. Olen ollut harrastuksessa, josta löysin kaverin, mutta hän sittemmin sairastui ja vetäytyi.
Itse olen aina koittanut pitää yllä yhteyksiä elämäntilanteidemme muututtua, en kuitenkaan ole pommittanut ketään viesteillä, ja toisten aloitteesta yhteydenpito sitten jää, eli viesteihini vastataan yhä hitaammin, lopulta ei enää ollenkaan. Somessa näen, että kaveeraavat kyllä joidenkin toisten kanssa. Joidenkin kavereideni kanssa olen vielä soitellut/järjestänyt tapaamista ja sitten molemmin puolin huomattu, ettei enää kumpikaan oikein keksi mitään puhuttavaa eikä ole yhteistä mielenkiinnonkohdetta, joka pitäisi ihmissuhdetta yllä ja elämänpiireistä on tullut liian erilaiset.
Sama oikeastaan sukulaisten kanssa, eivät ole riittävän samanhenkisiä niin ei keksitä pidemmän päälle puhuttavaa/yhteistä tekemistä. Miesystävätkin ovat aika- ja paikkasidonnaisia, lukiossa oli yksi, töissä ollessa toinen, opiskellessa kolmas, niidenkin kanssa aina jotenkin kasvettu erilleen.
Käy kateeksi niitä, joilla on säilyneet vaikkapa lapsuudenystävät läpi elämän. Heti jos jokin asia omassa tai toisen elämässä muuttuu, ystävyys katkeaa. Miten tämä tuntuu olevan kohtaloni. Onkohan yleistäkin, vertaistukea..?