15 vuotta yhdessä, mutta kaipuu vapauteen on toistuvaa

Osaisikohan täällä joku kertoa omista kokemuksiaan ja auttaa ongelmassani:

Olen ollut 15 vuotta yhdessä vaimoni kanssa. Aloitimme seurustelun 18 vuotiaina ja käytännössä vaimo on ensimmäinen oikea tyttöystäväni. Meillä on myös useampia melko pieniä lapsia. Vaimo on nätti, hyväsydäminen ja tiedän, että hän haluaa olla kanssani.

Olen kuitenkin viimeisen neljän vuoden aikana toistuvasti (kuukausittain) törmännyt tilanteeseen, jossa haikailen omaa vapautta, uusia naissuhteita ja omaa itsenäistä elämää, jota en ole koskaan saanut elää. En ole oikeastaan koskaan voinut kasvaa täysin itsenäiseksi, kun heti kotoa muutettiin yhteen.

Tuntuu, että olen matkustanut suhde-elämässäni virran mukana ja sen mukaan, mitä vaimo on elämältä odottanut: kihloihin, avioon, lapsia.

Muistan hyvin, kuinka vaimo yli 10 vuotta sitten teki selväksi odottavansa kihlautumista ja avioliittoa. Ja muistan kuinka itse ahdistuin asiasta silloin, mutta pelkäsin menettäväni hänet, joten lopulta päädyin kosimaan. Luulen, että seksuaalinen eritahtisuus ja hänen vähäinen intohimon näyttäminen minua kohtaan oli taustalla isoimpia syitä tuohon ahdistukseeni ja tunsin usein vihaa siitä. Jotenkin olin ajatellut, että kai edes tuoreessa suhteessa molemmat haluaisivat repiä vaatteet toistensa päältä ja rakastella aina kun mahdollista? Tämän tyyppiset vihan ja pettymyksen tunteet jätin vuosikausia kertomatta, mökötettyä tuli kyllä välillä. Pitkään aikaan en osannut sanoa suoraan mitä ajattelin, kun en halunnut loukata toista.

Lasten kanssa oli osittain sama juttu. En kokenut olevani valmis lapsiin siinä elämäntilanteessa (en ehkä edes nykyisessä), mutta vaimon vauvakuume puski päälle. Olisin halunnut elää rauhassa useamman vuoden, mutta painostuksesta mieli, joka ei tiennyt mitä elämältään haluaa, suostui. Vaikeina hetkinä lasten kanssa tuntuu, että olen osittain vihainen vaimolle, että on johdattanut minut tähän tilanteeseen.

Sentään työelämässä olen tehnyt pääasiassa, kuten olen itse halunnut, ja olen menestynyt erittäin hyvin taloudellisesti. Mutta tietenkään nuorena, hölmönä ja vaimoa myötäilevänä miehenä, en saanut sovittua meille edes avioehtoa, vaikka sitä ehdotin useamman kerran. Vaimo ei missään nimessä pystynyt ymmärtämään avioehtoa. Jos nyt erottaisiin, niin käytännössä minulta varastettaisiin elämäntyöni ja taloudellinen vapaus, jonka olen itse itselleni rakentanut, jos vaimo vie puolet kaikesta. Tämä avioehdon puuttuminenkin ahdistaa todella, kun tuntuu että myös taloudellinen vaikutin estää puhumasta ja ajattelemastakin ihan suoraan.

Mitä tässä oikein voi tehdä?

Olemme jutelleet viime vuosina vaikeistakin asioista, kuten seksuaalisuuden tarpeista paljon enemmän ja olemme menneet toivomaani suuntaan. Mutta aina palaan tähän vapauden kaipuuseeni uudestaan ja uudestaan, vaikka en edes tiedä sopisiko se minulle!... Milloin tästä pääsee yli? Pystynkö olemaan tyytyväinen elämääni lopulta, vaikka en olekaan itse osannut tehdä päätöksiä elämän isoista asioista?